Lehtikatsaus: Kodin Kuvalehden Joulu 2013

Kodin Kuvalehden perinteinen Joulu-lehti ilmestyi lehtihyllylle kuin jouluenkeli paimenille. Jouluhysteria sentään! Saako nyt jo villiintyä joulusta? Kyllä saa! Jouluaattoon on enää 2 kuukautta. Tänne kaikki joulukoristeet, -laulut ja -leivonnaiset heti nyt!

Ilahduin tämän vuoden Joulu-lehden kannesta paljon. Sen kuva on virkistävä. Eikös yleensä joululehtien kannessa ole joku seesteinen joulukattaus tai muuten vaan onnellinen perhe? Tässä on sievästi koristeltuja pipareita ruudukoissa. Piparibingo voi alkaa.

Sisäsivuilta top3 kiehtovimmat jutut olivat romukranssi, lusikkakuusi-himmeli ja nappikortti. Pääsääntöisesti välttelen askartelemista, mutta näissä on kivaa värkkäämisen tunnelmaa.

Romukranssi on sen verran rujo ja arkirehellinen rinkula, että sitä täytyy ehdottomasti testata. Pahviin kiinnitetään kuumaliimalla erinäistä rompetta ja roikamaa. Lopuksi koko homma kuorrutetaan spraymaalilla. Lehdessä kranssi oli maalattu valkoiseksi, mutta meillä kun ei valkoista kotia ole, niin tämän talouden kranssi olkoot kultaisen keltaisen ruosteinen. Nyt täytyy kollata kaikki laatikot ja etsiä pikkutavaroita. Sitten tarvitsee hommata vaan joku pahvi, liimaa ja maalia.

Käytöstä poistetuista aterimista voisi rakentaa jonkinmoisen himmelin. Ne perinteisemmät olkihimmelit kun ovat aavistuksen pelottavia. Romutuunaus on muutenkin in.
Korkkikuuset ja kynttilöiden lettupannu-alunen toisivat piristystä perusjoulukoristeluihin. Nämä kyllä saattavat jäädä, koska vietämme kuitenkin joulun synnyinkulmilla ja oma koti voi jäädä kiireen tullen vaikka siivoamatta.

Napeista tehty kuusifiguuri on hauska korttiajatus. Mutta en todellakaan ala napittaa kymmeniä kortteja. Huomattavasti näppärämpi keino on asetella napit kuuseksi, napata siitä kuva, lisätä siihen joulutervehdykset allekirjoituksineen ja lähettää kortit painoon. Sitten vaan nimet kuoriin, joulupostimerkki ylänurkkaan ja kuorinivaska postiin. Juu, juu.

Oli lehdessä paljon muutakin, mutta en lähde paljastamaan tämän enempää ettei mahdollinen lukukokemuksenne mene pilalle.

No mutta. Tästä tulee niin kaikkien aikojen joulu! Katsotaan vaan mihin saakka innostus kantaa vai lopahtaako se jo ennen ensimmäistä adventtia.

Syksy on ihmisen parasta juoksuaikaa

Kerrottakoon se heti alkuun, että pidän syksystä enemmän kuin kesästä! Mielenvikaista jonkun mielestä, mutta ihmiset nyt vaan on veistetty eri puista.

En vaan innostu selkäpiitä juoksevista hellehikikarpaloista ja silmät siristävästä auringonpaisteesta samaan tapaan kuin syksyn raikkaudesta ja väriloistosta. Syksyn myötä piristyn ja saan energiaa yllättäviinkin asioihin. Näin kävi esimerkiksi juoksuharrastuksen kohdalla, kun huomasin olevani innoissani 10 kilometrin lenkillä kesän juoksulakon jäljiltä.

Keväällä julistin citius, altius, fortius -tekstissäni sitä kuinka nyt pysyy kuntoilumotivaatio korkealla ja juoksemiseenkin hain fiilistä opuksista. Mutta kesän startattua juoksuinto laski samassa suhteessa kun elohopea nousi lämpömittarissa. Kesäkuumalla vietin sporttihetket mieluummin ilmastoidulla salilla.

Eräänä syyskuun sunnuntaina oli niin mahtavan aurinkoinen keli, että päätin lähteä reippailemaan. Mieli oli niin virkeä, että koitin kuinka pitkälle jaksan juosta. Runsaan tunnin kuluttua huomasin, että kymppi oli taittunut huomaamatta. Mitä ihmettä?

Eihän mulla nyt niin sinnikäs peruskunto voi olla! Matka taittui yllättävän helposti, kun katseli mitä matkan varrella tulee vastaan. Siirtolapuutarhassa korjattiin talteen kesän viimeisiä juureksia. Äiti ja aikuinen tytär olivat lähteneet sulattelemaan sunnuntailounasta. Jostain leijaili pizzantuoksu eli siellä oli selkeästi krapulapäivä. Tuliko tuo lenkkeilijä jo toisen kerran vastaan? Keltaiset lehdet leijailivat hiljalleen puista ihan kuin lumi kirpakkana pakkaspäivänä. Tyyntä joenpintaa halkoi paikallisen melontaseuran jäsen. Ihastuttavaa!

Täytyy kyllä myöntää, että oon ylpeä itsestäni. Jotenkin päähäni on juurtunut ajatus, että en millään jaksa kipittää viittä kilometriä enempää. Tuo kymmenen kilometriä on vaikuttanut pitkältä matkalta jo lapsena; pienen kunnan sivukylältä kun oli kymmenen kilometriä kirkonkylälle. Eihän sinne saakka voinut jaksaa jaloilla. No ei varmasti jaksakaan, jos ei edes anna itselle tilaisuutta testata pidemmän lenkin vetämistä.

Tuon sunnuntain jälkeen olen vetäissyt saman 10 km lenkin jo useamman kerran. No okei, parilla ekalla kerralla annoin itselleni luvan kävellä ylämäet, mutta joenvarsimaastossa niitä ei valitettavasti kovin paljoa ollut. Joka kerta aika on parantunut. Varsinaisesti en aikaa yritäkään juosta, koska se tekee tilanteesta kilpailuhenkisen ja hauskuus katoaa. Mutta silti toivon kuntoni kasvavan niin, että alittaisin tunnin. Enää olisi kirittävänä neljä minuuttia.

Olen ottanut sunnuntait juoksupäivikseni. Kun tiedän, että on vain se yksi juoksupäivä, niin innostus ei kärsi inflaatiota. Toisaalta nyt maanantaina jo salaa odotan viikonloppua, että pääsen kirmaamaan syksyn keltaiselle matolle.

Kaikkien aikojen joogasyksy

Onni on lyhyt matka harrastuspaikalle. Siksi oon niin iloissani siitä, että lähellemme avattiin kesän jälkeen uusi joogasali.

On ihan eri asia tehdä nopea päätös lähteä joogaamaan vartti ennen tunnin alkua kuin suunnitella tavaroiden pakkaamiset ja julkisilla liikkumiset pitkästi ennen joogan ensimmäisiä hengityksiä. Tietenkin oon aina viime tingassa paikalla, mutta saan ainakin hyvän alkulämmön, kun suhaan mummopyörälläni täysillä viiden minuutin pikaspinningin.

Joogailuihini tuli vuoden tauko, kun työpaikan tarjoaman tunnin ohjaaja vaihtui heikompaan. Kyllä sielu kiitti ja paikat rasahtelivat paikoilleen, kun ensimmäisiä kertoja tauon jälkeen taivuin asanoihin eli erinäisiin jooga-asentoihin. Ja mikä parasta, ohjaajat ovat taitavia ja tulevat korjaamaan, jos oikeaoppinen asento on hakusessa.

Nyt oon käynyt kolmisen kertaa viikossa lähinnä astanga-tunneilla. Oon kokeillut myös dynaamista hathajoogaa, tavis-hathaa, yinjoogaa. Astanga on silti mun lemppari. Paikka siis on Moola ja heidän sivuillaan astangasta sanotaan myös näin: ”Astangajoogaharjoitus vie kohti vahvempaa kehoa, terveellisempiä elämäntapoja ja tasapainoisempaa elämää.” Ja tämän oon havainnut omalla kohdallani jo nyt.

Astangajoogan taustalla on melkoinen filosofia. Sitä ei tunneilla juurikaan käydä läpi, mutta taustalla se tietenkin vaikuttaa. Kun liikkeet yhdistetään erinäisiin sääntöihin/ohjeisiin, niin lopputuloksena on itselleen ja muille parempi minä.

Joogainnostuksestani ovat saaneet osansa myös herrani sekä pari ystävää, jotka ystävämielisesti kehotin osallistumaan astangan peruskurssille kokeilemaan rauhassa, miten systeemi toimii ja mikä hommassa ylipäätään on kyse. Nämä kolme eivät olleet aiemmin joogaa kokeilleet ja enemmistöllä taisi olla mielikuva, että he eivät taivu mihinkään suuntaan ja koko homma on varmasti ihme hippeilyä.

Ja kuinkas sitten kävikään? Nyt kahdella on ostettuna kymppikortti Moolaan ja kolmaskin olisi varmasti ostanut, jos ei asuisi kahden tunnin päässä salista. He yllättyivät astangan fyysisyydestä, vaikka liikkeet tehdäänkin rauhallisesti hengityksen tahdissa. Joskus siis kannattaa kyseenalaistaa ennakkoluulot ja lähteä rohkeasti kokeilemaan uutta sinne kuuluisalle epämukavuusalueelle. Sitä voi vaikka löytää uusia ulottuvuuksia kehosta ja saada hyvän olon.

No worries -australialaiset

Kahden viikon matkamme Australiaan oli huikea! Reissu oli yhtä kohokohtien sumaa.

Ihastuin Sydneyn ilmapiiriin välittömästi. Ensin toki oli pää pyörällä siitä, että missä paikassa ollaan. Kaikki tuntui olevan New Yorkin ja Lontoon sekoitusta. Parin tunnin päässä Sydneystä kävimme Blue Mountainsin korkeanpaikanleirillä. Ilma oli siellä niin raikasta, koska olimme niin korkeilla kivillä ja alhaalta laaksosta nousi eukalyptuspuiden aromit. Hunter Valleyssa kiertelimme viinitiloilla, mutta yövyimme kuitenkin oluttilalla. Harmi vaan, että useat viini-/olutvalmistajat myyvät tuotteitaan vain tilalta. Tuhannen kilometrin ajoreittimme varrella oli huimaavan upeita rantoja, karjamaalaismaisemia, mutkittelevia rantareittejä…

Vietimme ajan koko loman Ausseissa asuvien ystäviemme seurassa ja toisen viikon yövyimme heidän kotonaan. Paikalliset oppaat kyllä kruunasivat matkamme, koska ei tarvinnut selvittää itse, mistä saa parhaat Flat white-kaffit, missä on ihmeellisiä luonnonmuodostumia, mikä on paras paikka katsoa auringonlaskua, missä on ilmaista rantajoogaa, mikä on paras Jurassic Park-henkinen sademetsä, missä kannattaa heittäytyä Tyynen valtameren aaltojen heiteltäväksi jne.

Yksi odotetuimmistani jutuista oli päivä Currumbinin villieläinpuistoon, missä oli pelkästään australialaisia elukoita. Hurjaa Crocodile Dundeeta musta ei kuitenkaan kuoriutunut. Sen verran maanisilta isot krokotiilit ja haikalat näyttivät. Pitäydyn siis pörröisemmissä eläimissä. Ja nyt on yksi haaveista toteutettu. Pidin nimittäin koalaa sylissä!!! Oon ollut jo koalafani jo pidemmän aikaa, mutta nyt se fanitus lähti vielä pahemmin käsistä. Olisin halunnut ostaa puiston myymälästä kaikki koalatuotteet. Myös koalanenän.

Takaisin Suomessa meiltä on kyselty, mikä paikassa oli parasta. Ehdottomasti mahtavinta oli itse australialaiset. Ihmiset olivat hyvällä tuulella, he hymyilivät, tulivat spontaanisti juttelemaan ja selkeästi nauttivat päivistä antaumuksella.

Tietenkin muissa maissakin tullaan kysymään, että how are you doing, mutta australialaiset tekivät sen niin paljon läsnä olevammin. Aivan kuin he oikeasti olisivat välittäneet vastauksestani.

Jäin miettimään, että miksi he ovat kiinnostuneita muiden ihmisten kohtaamisesta tai ylipäätään välittävät siitä, millainen mielikuva minulle toisella puolella maapalloa asuvalle jää kohtaamisesta. Mutta sehän se juttu on. Koskaan ei tiedä, jääkö vieraan kohtaaminen ainoaksi kerraksi, joten miksi siitä ei tekisi lämmintunnelmaista.

Ihmisten asenne muistutti jollain tapaa Välimeren kansalaisten asennetta, mutta ote ei kuitenkaan ollut niin löysä tai ”manjana - tehdään huomenna” –tyyppinen. Asiat hoidetaan, mutta ei stressata niitä. No worries!

Tuota rennon mutkatonta elämään suhtautumista kun saisi pidettyä omassa elämisessäkin, niin kyllä olisi arki paljon stressittömämpää ja takakireys pois.

Yritän myös ammentaa koalien elämäntavasta parhaita paloja omaan eloon: Nuku riittävästi, hereillä ollessa ole suloinen muille ja syö riittävästi vihreää!

Koalat nukkuvat vuorokaudessa noin 20 tuntia.

Mitä mukaan pitkälle lennolle?

Iiiiik! Me ollaan lähdössä tähänastisen elämän pisimmälle matkalle, kun etäisyyttä mitataan kilometreissä. Lähdemme nimittäin lentoon illalla ja määränpää on Telluksen toisella puolella Australiassa.

Ystäväpariskuntamme teki irtioton arkisesta elämästään ja muuttivat Down Underiin opiskelemaan. Tietenkin tästä saatiin hyvä tekosyy uudelle reissulle. Täytyyhän kavereita mennä moikkaamaan, koska muuten tulisi niin pitkä tauko tapaamiseen.

Matkakuume on lähtenyt jo nousemaan ja pakkauslistaan on kertynyt ranskalaisia viivoja kohta A4:n verran. Matkustamista kertyy suuntaansa vuorokauden verran. Täytyy siis aloittaa pakkaaminen matkavirikkeistä.

Matkustusmukavuus on ensiarvoisen tärkeää. Ajattelin laittaa ihan vaan leggarit ja joustavan mekon matkaksi. Villasukat löytyy myös laukusta, koska koneessa kuitenkin on sen verran ilmastoitu sää. Ai niin ja lentosukat on viritettävä sääriin jo ennen lentokentälle lähtöä.

Kuivan ja viileän ilman vuoksi mulla on aina kova jano koneessa. Täytyypi siis ostaa kentältä vettä gallonan verran. Sapuskaa lentoemot varmaan tarjoilevat riittävästi, mutta nappaan silti parit proteiinipatukat mukaan yllätysnälkää varten.

Kosteuttavaa huulirasvaa en saa unohtaa, sillä kärsin pienestä huulirasvapakkomielteestä, vaikka teinivuosista se onkin helpottanut. Meikillä en varmaan pakkeloi naamaani ollenkaan. Lennot kestävät vaihtoineen vuorokauden ympäri, joten hammasharja lienee myös aiheellinen.

Tarkoitus olisi heti nousun jälkeen painaa pää niskatyynyyn ja nukahtaa 10 kilometrin korkeuteen. Mutta näin ei kuitenkaan matkainnon vuoksi käy, joten mukaan lähtee myös monisatasivuinen pokkari (Bancol: Krokotiilin keltaiset silmät) ja lukemattomia akkainlehtiä. Toivottavasti myös lentokoneen viihdevalikoimassa on paljon hyviä romanttisia leffoja.

Onko lukijakunnassa kokemuksia reseptittömistä unilääkkeistä? Käyn varmaan vielä hakemassa sellaisia jostain luontaistuoteliikkeestä (esim. Sininen uni), sillä jos en saa unta, niin tämän naisen suusta saattaa tulla levotonta juttua.

Mitähän kaikkea mä unohdan pakata? Paikanpäältä kuitenkin saa hankittua kaiken unohtuneen, joten no worries mate! Lähtöselvitys on jo tehty netin kautta eli matka on käytännössä jo alkanut. Kohta lennetään ja seuraavaksi saattekin ihastella kuvasatoa koalista!

Kirpparimyyjän laiha tili

Keväisen pihakirpparin jälkeen mun kirpparitarjooma jäi Ikea-kasseihin sillä ajatuksella, että vien ne perinteiselle pöytäkirpputorille lähiaikoina. Viimein sain vaatteet ja tavarat hinnoiteltua ja laitoin ne läheiselle kirpputorille viikoksi myyntiin. Jännäksihän tämä meni, koska en ole aiemmin vienyt tavaraa perinteiselle kirpparille.

Onneksi ystäväni auttoi hinnoittelussa, kun itselläni ei oikein ole tatsia sopivista hinnoista. En nimittäin hirveästi tykkää itse ostaa kirpputoreilta, mutta myyminen onkin ihan eri juttu.

Myynti lähti käyntiin melko säyseästi. Vaatteet eivät liikahtaneet juurikaan kassalle saakka. Sen sijaan myyntipöydälle niitä oli tiputeltu henkareista. Myyntipiste täytyi siis käydä siistimässä päivittäin.

Kiinteä tavara sen sijaan lähti uusien omistajien matkaan paremmin. Kirjoja, astioita, verhoja ynnä muuta vein viikon aikana lisää myytäväksi, koska niissä tuntui olevan potentiaalia.

Viimeiseksi päiväksi laitoin kaiken puoleen hintaan. Viikon aikana mulla oli myynnissä yhteensä 91 tuotetta. Kaupan näistä meni 40 ja puolella hintaa ostopäätös syntyi 14 tuotteen kohdalla. Noin kolmesta Ikea-kassista takaisin tuli 1,5 lastia.

Olikohan hinnat sittenkin liian korkeat, vaikka mielestäni pidin ne melko maltillisina? Ja olisiko tuo -50% -lappu pitänyt viedä paikalle jo aiemmin? Toisaalta toiseksi viimeinen päivä oli lauantai ja ajattelin sen olevan hyvä kirpparipäivä. Liian täynnä myyntipöytä ei ainakaan ollut.

Pöytävuokran (36€) jälkeen käteen jäi parikymmentä euroa. Ei mikään valtavan hyvä business, jos tästä elantonsa pitäisi saada. Mutta onhan tuo 20 euroakin nyt enemmän kuin ei mitään. Jos viime kerralla tienasin seuraavaa matkaa varten taksin kentälle ja ekat lomaoluet, niin näillä myyntituloilla saadaan oluet ja pientä särvintä lentojen vaihtokentällä.

Summa summarum, kokemus oli kyllä positiivinen ja jännä. Oli hauska käydä katsomassa päivittäin, että mitkä tavarat tai vaatteet olivat lähteneet omille teilleen. Vaikka en ole super-ekoilija, niin oli järkevää laittaa omaisuutta edullisesti kiertoon. Omassa kaapissa ne olisivat vain möllöttäneet ryttyisinä käyttämättömyyttään. Ja lupaan iskeä silmää, jos joku päivä mun vanhan Sex and the City-paidan uusi omistaja kävelee vaate yllään mua vastaan.

Heti kun ehdin ja saan kaverin ylipuhuttua mukaan seuraksi, menen myymään loput tavarat ulosheittohinnalla vaikka Hietalahden torin lauantaikirpputorille. Siellä tosin tinkaavat ostajat täytyy kohdata silmästä silmään, mutta hällä väliä. Seuraavaksi tavara lähtee ulosheittohinnoin.

Ja jos ei mene, niin lahjoitetaan loput vaikka UFF:lle maailmanparannushommiin.

Mökötystä yleisössä?

Mikä ihme siinä on, kun aina löytyy kulttuuririennoista sellaisia, jotka seuraavat esitystä naama apeana? Kyseessä ei suoranaisesti ole mököttäminen, mutta ei se kaukana ole pariin todistettuun kertaan ole ollut. Ovatko ihmiset epäkohteliaita esiintyjää kohtaan vai onko kyse vaan suomalaisesta perusmentaliteetista?

Lupasin palata Muse-hehkutuksessani näihin pariin pariskuntaan, joiden keskeltä löysin paikkani. Nimittäin tapahtui niin, että kumpikaan pariskunta ei näyttänyt elettäkään siihen, että olisivat nauttineet esityksestä. Siinä vaan jököttivät paikoillaan hiljaa hurraamatta ja taputtamatta. Ensimmäisten hetkien aikana olin jo masentua, että täytyykö munkin olla hiirulaisena yleisössä. Mutta onneksi en voinut luonnolleni mitään ja hurrasin, taputin ja hytkyin paikallani vierustovereistani huolimatta.

Kaikenlisäksi oikeanpuolimaisen pariskunnan rouva oli annostellut itseensä Chanel 5:sta huolella ja jakoi tuoksua ympärilleen viuhkan avulla. Herrallaan sen sijaan oli niin kiharat käsikarvat, että melkein jouduin tirskumaan kutituksesta, kun kätemme kohtasivat. Toisen puolen pariskunta puolestaan oli viihtynyt jo tovin anniskelualueella ja varmaan haaveilivat takaisin oluthanan kylkeen.

Mikä takia ei voi edes taputtaa silloin hetken, kun esiintyjä näyttää siihen hetken ajan mallia? Vai olivatko nämä henkilöt ostaneet liput tietämättä millainen bändi kyseessä on? Vai ajatteleeko suomalainen peruskuulija, ettei menestyvälle artistille tarvitse taputtaa, kun sillä kuitenkin on jo tarpeeksi rahaa ja rikkauksia. Ylpistyy pian liikaa.

Tottahan se on, että yhdestä käsiparista ei lähde stadionin täydeltä ääntä, eikä lavalle huomaa, jos joku jättää rytmiliikkeen välistä. Mutta vierustoveri sen huomaa ja se vaikuttaa suoraan keikkakokemukseen.

Toinen kalsea tapaus oli keväällä, kun menimme ystävien kanssa katsomaan Rock the Balletia Savoy-teatteriin. Tanssi oli upeaa ja ihoni meni välillä kananlihalle, kun meininki oli niin mukaansa tempaavaa. Mutta kuinkas ollakaan vieressäni istui taas daami, joka ei hievahtanutkaan koko esityksen aikana. Ensin ajattelin, että ehkä hän ei sunnuntai-iltapäivänä nyt vaan jaksa innostua tanssimuuveista. Mutta luultavasti täti oli luullut tulevansa katsomaan klassista balettia, eikä ylävartalot paljaana piruetteja vetäviä uroita ja hiukset vapaana hulmuavaa naistanssijaa.

Tietenkin jokaisella keikalla ja muulla kulttuuririennolla on aina rokkipoliisinsa, jonka sisintä on vaikea liikuttaa fyysisesti. Mutta minkä ihmeen takia minusta on tullut tämän lajityypin magneetti?

Toinen ääripää sitten on villinä riehuva yleisö, jonka vellonta haastaa oman tasapainon. Se on täysin tervetullutta, JOS siihen ei ole yhdistettynä täyttä alkoholilasia. Mulla nimittäin on taipumuksia vetää puoleensa myös oluenläikyttäjiä, jotka välillä kylvettävät laukkuani ja toisinaan huuhtelevat hiukseni mallasuutteellaan. Jälkimmäinen tapahtui taannoin Elastisen keikalla ja voi sitä poikaparkaa, joka joutui kuuntelemaan ripitystäni. Uskon kuitenkin, että sen jälkeen juoma on pysynyt hänen tuopissaan paremmin.

Voi kun nämä populaarikulttuurin lieveilmiöt laimenisivat ja menoista voisi nauttia iloisin mielin. Mutta melko skeptinen olen, että suomalaisten yleisökäyttäytyminen muuttuisi.

Ja sama meininki taitaa olla urheilupuolella. Eilen ilmeisesti stadionilla on ollut ennätysyleisö, kun yli 39.000 jalkapallosta kiinnostunutta seurasi kahden Englannin valioliigan huippujoukkueen harjoituspeliä. Kuuleman mukaan tunnelma on ollut säyseä, kun yleisö on kirjaimellisesti seurannut peliä. Voi itku! Sellainen määrä ihmisiä ei voi olla väärässä; Suomalainen vaan on laiska katsoja.

Ohhoh! Tulipas tästä nyt paatosta! Pirteää mieltä ja tunnetta peliin!

Älä ikinä lopeta Muse!

Nyt on eletty hetkessä, menty fiiliksen mukaan ja tehty nopeita päätöksiä.

Muse kuuluu ehdottomasti mun levylaukun lemppareihin. Hassua itse asiassa sanoa nykyään mikä on lempibändi. Sitä kun on varmaan viimeksi tiedusteltu lapsuuden ystäväkirjoihin kirjoiteltaessa.

Oon ollut useamman kerran Musen keikalla ja nyt ajattelin, että eiliselle Helsingin stadionkeikalle en osta lippuja. Eihän sitä nyt joka kerta tarvitse mennä katsomaan, kun liput kuitenkin maksavat melkoisesti ja valoisa kesäyö ei varmaan edes tekisi valoshowsta yhtä vaikuttavaa kuin areenatiloissa. Lippuaikeita toppuutteli sekin, että herrani oli matkoilla tämän viikonlopun ja olisin joutunut mennä katsomaan konserttia yksin.

Mutta mitä lähemmäs keikkapäivä tuli, sitä enemmän Muse-polte kasvoi sisälläni. Lehdissä tuntui olevan paljastuksia showsta, radiossa soitettiin bändin parhaimmistoa ja katukuvassa näkyi ulkomainontaa.

Lauantai koitti ja sää oli mitä helteisin jo aamusta alkaen, eikä sadetta ollut tiedossa illallekaan. Niinpä päätin kurkata Huuto.nettiin. Sieltähän löytyi myytäviä lippuja vaikka kuinka paljon. Hetken epäilin, että ovatko liput aitoja, mutta pyh. Nyt elin ”vaarallisesti” ja tein tarjouksen yhdestä myytävästä kohteesta.

Pari tuntia jännäilin, mutta kukaan muu ei korottanut hintaa, joten lippu napsahti minulle! Ai että ilostutti! Varsinkin kun maksoin pääsystä melkein puolet vähemmän kuin oikealla lippuluukulla. Ystävällinen myyjä toimitti lipun vielä läheiselle huoltsikalle.

Niinpä illan tullen lähdin stadionille itsekseni 25.000 muun katsojan sekaan. Eli ihan yksin en ollut. Niin ja tietenkin istumapaikkani oli kahden keski-ikäisen pariskunnan välissä. Se onkin sitten asia erikseen ja avaudun siitä tuonnempana.

Paikkani ei ollut ihan parhaalla sijainnilla, sillä A-katsomon yläpuolella oleva kattolippa oli niin matalalla, että se hieman rajoitti näkyvyyttä lavalle. Jatkossa ei kannata ainakaan ihan A-katsomon yläriviltä lippuja hankkia. Mutta näköhaasteet eivät haitanneet! Keikka oli niin hyvä ja parin biisin jälkeen siirryin muutaman energisen tyypin mallia noudattaen tyhjälle takariville laulamaan, tanssimaan ja taputtamaan. Oli ehkä kesän parhaita päätöksiä lähteä keikalle!

Toki kaksin kokeminen olisi ollut parempaa kuin sooloilu ja toivoin, että herrani olisi ollut vierellä. Mutta kyllä olisi harmittanut, jos olisin tyytynyt lukemaan Facebookista tuttujen keikkahehkutuksia. Viime hetken lippushoppailukin oli niin positiivinen kokemus, että saatanpa tehdä toistekin saman tempun.

No mikä siinä Musessa nyt sitten on niin ihmeellistä? Noh. Ennen kaikkea bändin soittotaito on niin huippuun viritettyä. Livetilanteissakin soitto ja laulu osuu tarkalleen oikealle nuotille (ainakin omissa korvissani). Biisit ovat älykkäitä ja jollain tapaa hypnoottisia, ja niistä saa energiapiikin. Aikoinaan opinnäytetyötä tehdessäni laitoin Musen soimaan korviin, kun halusin päästä hyvään kirjoitusflowhun. Niin ja ei Musen karismassa ole mitään moitittavaa ja menestyksestä huolimatta bändi arvostaa yleisöään. Toivottavasti nämä herrat soittavat vielä, kun ovat Rollareiden iässä.

Päättäkäämme tämä kertomus yhteen lemppariini Muselta eli Starlightiin.

Kukoistava yrttitarha parvekkeella

Mulla on vallan jäänyt raportoimatta kuinka meidän keväällä viljelylle yrttitarhalle kävi. Meistä ilmeisesti on muokkautunut pieniä kaupunkiviljelijöitä, sillä pienistä taimista on pöhähtänyt varsinainen yrttiplantaasi.

Kiitokset tästä kuuluu pitkälti herralleni, jonka vastuulla yrttien kastelu on ollut koko kesän. Aikaisempina kesinä olemme nimittäin huomanneet, että jos molemmat kastelevat kesäkukkia, ne hukkuvat alta aikayksikön.

Mutta nyt järjestäytyneen kastelujärjestelmän avulla basilikat, persiljat, sitruunamelissat, oreganot ynnä muut voivat mainiosti. Ruohosipuli taitaa olla ainoa, joka on osoittanut mieltään kitukasvuisuudellaan.

Viljelyinnon vieminä hankimme vielä ensimmäisten idättämisien jälkeen minitomaattipuskan Plantagenista ja chilipuskan K-raudasta. Niin ja viimeisenä laitoimme vielä herneet ja mansikat itämään. Yksi hernepalko ainakin on tulossa, mutta siitä ei taida ihan keitoksi asti riittää. Ensimmäiset mansikat eivät taida tälle suvea ehtiä. Kasvua toki hillitsee se, etteivät nämä vihannat pääse kasvamaan avomaalle, vaan ovat sisäsiististi parvekkeella.

Hienosta sadosta huolimatta nyt ollaan jälleen uuden probleeman edessä. Nimittäin nyt kun yrtit on saatu niin hienosti kukoistamaan, niin eihän niitä malta syödä. Lähtökohta kun oli saada yrtit pysymään edes jollain tapaa hetken hengissä. Toinen uhka puolestaan on se, että taloutemme pääviljelijä on poissa seuraavan viikon ja kasteluvastuu siirtyy minulle. Voi olla, että laulelen täällä Rauli Badding Somerjoen sanoin ”kuihtuu kesäinen maa…”

Yrttisatoa

Tuholainen plantaasilla? Ehei, se on minikuokka.

Minikasvihuoneen katto tuli viinilasissa kasvaneelle basilikalle vastaan.

Joko tämä chili on vihreää lajia tai sitten se on raaka.

Pari minitomaattia odottaa vielä punastumistaan.

No nyt alkoi tehdä pastaa mieli! Ehkä tästä malttaa pari lehteä napata.

Sunnuntaireippailu Vanhankaupunginlahdella

Lammassaari ja etenkin Kuusiluoto ovat semmoisia paikkoja, minne on päästävä ihastelemaan Helsinkiä tasaisin väliajoin. Paikat sijaitsevat Vanhankaupunginlahdella ja kulku sinne käy pitkospuita pitkin kaislikon läpi.

Eri vuoden aikoina maiseman näkymät muuttuvat. Syksyllä on mahtavan kellertävää, talvella polku menee lumihangessa välillä pitkospuiden sivustakin, keväällä tulvien aikaan vesi nousee pitkospuiden tuntumaan ja näin kesällä kaislikko on miehenmitassa. Silti joka kerta meidän vakioreitti on kuin levollinen rauhoittumisriitti. Onhan se outoa, että ollaan linnuntietä Helsingin keskustasta nelisen kilometriä ja silti on niin hiljaista kuin joku olisi ottanut korvissa pauhaavasta äänilaitteesta volyymit pois.

Lammassaaressa on erinäinen määrä mökintapaisia rakennuksia, ja se on näköalatornia ja 1900-luvun alussa rakennettua Pohjolan pirtti-hirsipytinkiä lukuun ottamatta meille enemmän läpikulkusaari. Juhlatilan ohi kävellessä voi päästä kurkkimaan vaikka häiden tunnelmia, koska se toimii myös yksityistilaisuuksien paikkana. Näköalatorni on kyllä pyörähtämisen arvoinen, sillä nyt läheisellä rannalla laidunsi kyyttöjä.

Lammassaaren jälkeen tulee vielä Kuusiluoto, missä saattaa törmätä lampaisiin. Tänään olimme jo tovin istuneet kallioilla ja ihastelleet Arabianrannan silhuettia, kun läheisessä heinikossa rasahti. Siellä oli köllöttelemässä kolme lammasta. 

Kuusiluoto on sellainen paikka, minne haluaisin viedä meidän kaikki vieraat. Se kun poikkeaa niin paljon tavallisista Helsingin ulkoilualueista ja on silti kosketuksen päässä kantakaupungista. Niin ja Kuusiluoto on myös erinomainen pussailupaikka.

Murinasta murteeseen

Tarina lähtee liikkeelle työpaikkani kuntosalilta, jota kaikki talon työntekijät voivat käyttää. Jokaisella on oma tapa treenata, mutta joidenkin tyyli ravistelee mun mielenrauhaa. Jotkut nimittäin liikehtivät verkkaisesti crosstrainerin päällä lukien samalla lifestyle-lehtiä hikeä peläten. Ja jotkut puolestaan viettävät aikaa juttelemalla kovaan ääneen muiden kanssa palauttelujen aikana.

Eräs herra erityisesti on kiinnittänyt huomioni negatiivisessa mielessä. Hän nimittäin puhuu puhelimeen useampaan otteeseen treeninsä aikana. Ei salille tulla puhumahan, vaan hikoolemahan niinku oltaas saunas!

En tietenkään ollut asiasta henkilölle maininnut, ennen kuin kyseinen henkilö saapui samoihin after work -kekkereihin taannoin. Pienessä nousukiidossa en voinut hillitä itseäni kun esittäydyimme, vaan nimien vaihdoin jälkeen pamautin mielipiteeni muka äreänä hänen salilla patsastelustaan. Tietenkin pokkani petti heti tämän jälkeen ja palautteen vastaanottajakin hoksasi, että huumorilla mennään.

”Eikun mun on pitää soittaa personal trainerille varmistaakseni, että pitikö mun tehdä 11 vai 12 toistoa”. Loistava paikkaus! En nyt muista/osaa kertoa tasan tarkkaan miten hän sanansa muotoili, mutta puheesta paistoi vahvasti jokin murre. Selvisi, että mies on Kuopion poikia.

Jostain syystä oon aina pitänyt savolaisten lupsakasta luonteesta ja tälläkin kertaa jouduin taipumaan. Kaikki salilla tapahtuneet ärtymiset unohtui siinä samassa, kun puhe meni viäntämiseen ja kiäntämiseen. Ihminen on rehellinen, kun se antaa alkuperäisen puhetavan kuulua nuotissaan. Ja muutenkin murteet ovat kiehtovia.

Niinpä joudunkin katsomaan itseäni peiliin. Oon asunut Helsingissä seitsemän vuotta ja olen kuvitellut, että Etelä-Pohjanmaa kuuluu edelleen puheessani. Viikonloppuna seurueeseemme liittyi henkilö, jota en ollut aiemmin tavannut. Illan myöhäistunneilla hän alkoi arvuutella, mistä kukin on kotoisin puhetavan perusteella. Omalla kohdallani hän ei osannut veikata oikein mitään. Mitä ihmettä? Ilmeisesti perjantaina puheessani ei ole kuulunut leviää puhetta lainkaan tai sitten vaan olen vahingossa valinnut kielivalikosta yleiskielen asetuksiini.

Harmitti kuitenkin niin, että melkein meni ilta pilalle siinä. Helkkari! Omasta mielestäni kun murteeni paljastuu sanoistani varsinkin, kun innostun. No ainakin pohjalainen suoruus on jossain määrin säilynyt jo ihan tätä salipatsastelu -palautetta ajatellen. Ai niin, haluatteko tietää mitä tapahtui, kun olin niiden after work -juhlien jälkeen ensimmäistä kertaa Kuopion pojan kanssa yhtä aikaa salilla? Noh, meni noin kymmenen minuuttia ja herran puhelin pärähti soimaan. Hohohooo! Nyt kuitenkin tunnemme jo paremmin, joten pystyin huikkaamaan pilke silmä kulmassa ”puhelin pukuhuoneeseen ja hikeä pintaan!” Ja taas naurettiin.

Kansallisromanttista kesälomailua

Nykyään ilmeisesti täytyisi aina lähteä lomalle ulkomaanmatkalle. Ainakin se on pääteltävissä työmaan small talk-kestokysymyksestä ”onko mitään matkoja tiedossa lomalla?”. Eipä siinä, matkalle on kutkuttavan ihanaa lähteä, mutta aina ei tarvitse lähteä merien taa kalastelemaan lomakokemuksia.

Suuntasin omalla ensimmäisellä lomapätkälläni synnyinkulmille Lakeuksille ja voi pojat siellä oli tunnelmaa.

Esimerkiksi mummopyöräily on aivan mahtavaa! Kuinka vapauttavaa onkaan polkea hiekkateillä vaihteettomalla mummopyörällä peltojen keskellä. Aurinko häikäisi taivaalla, hiukset hulmusivat putkella, eikä ketään näkynyt ihmettelemässä, kun lauloin samalla Katri Helenan Vasten auringon siltaa volyymia säästelemättä. Ja hyvin huvittavaa on myös se, kun alamäen jälkeen alkaa jälleen polkea, mutta rattaat eivät vielä otakaan vastaan ja jalat vispaavat tyhjää.

Lomani aikana sisarenlapset olivat mummolassaan hoidossa ja jotenkin leikkipuuhat delegoitiin mulle. Mutta mukavaahan se vain oli taantua parikymmentä vuotta nuoremmaksi. Olin ihan unohtanut, kuinka jännää oli lymytä piilossa. Tai ehtikö käydä polkaisemassa kymmenen tikkua laudalta ennen kuin etsijä näkee mut. En ehtinyt.

Löysin myös takavuosien hittilelun eli Koosh-pallot ja niille tarkoitetut trikoomailat. Kuka muistaa tv-mainoksen laulun ”Koosh on hauskuus uus?” Harmi, etten hoksannut ottaa kuvaa niistä. Tiedättekö muuten mikä on maatalon sulkapallohalli? No tietenkin heinälato. Ei paljon sateet häirinneet pelailuja, kun palloteltiin korkeakattoisessa ulkorakennuksessa. Sulkapallo saattoi tosin päätyä pyramidin kokoisen halkopinon huipulle.

Kesäistä hyötyliikkumista tuli tehtyä myös sahan kahvassa. Menin möläyttämään ystävien mökillä vieraillessamme, että halkohommat ovat mielestäni kansallisromanttisia. Siinä samassa sain luvan tarttua sahaan ja tehdä ojentajatreeniä puukasan äärellä.

Ulkona mulla vaan ei ole kesäisin aina kovin kivaa. Ihoni nimittäin on kovin herkkä ja hyttysten pysähdys ihollani saa aikaan komeat patit. Vaikka myrkyt ja karkotesavut olisivatkin huolehdittuina, niin silti aina joku inisijä käy verottamassa verivarantojani. Onneksi allergialääkkeet hillitsevät raapimista. Silti tänä vuonna uusi oire hyttysten puremien ympärillä on ollut mustelmat. Melkoista pommitusta siis! Mieluummin vetäydynkin ulkoa sisätiloihin ja keksin auringonpalvomisen sijasta jotain muuta tekemistä esim. leipomista ja syömistä.

Ja voi että! Uudet perunat! Kuinka hyvää voi ollakaan vastasyntyneet potaatit ja voinokare kera tillin. Ähky oli monta kertaa lähellä.

Synnyinkodissani eli kotona-kotona, kuten tapaan sanoa, leivon yleensä kanelipullaa. Sitä voisin oikeastaan sanoa yhdeksi harrastuksekseni. Se on niin rentouttavaa, koska ei siinä voi liikaa hötkyillä. Taikinalle on annettava aikansa nousta ja vielä toistamiseen muotoon pyöräytettynä. Äitini monitoimikone on suoraan 60-luvulta ja vetää vaikka kahden maitolitran pullataikinan. Siksi kerralla tuleekin pyöräytettyä pullapussit koko lähisuvulle.

Ja lopuksi vielä tahtoisin sanoa, että se on ihan ok, jos syö putkeen kolme grillimakkaraa. Ensimmäistä ei ehdi kunnolla maistaa, toisen kohdalla pääsee jo makuun ja kolmannesta ehtii jo rauhassa nauttia.

Kansallisromanttista loppukesää meille kaikille!

Ensikertaa pihatalkoissa ja kirpparimyyjättärenä

Vaikka tässä on ehtinyt kertyä vuosirenkaita yli kolmekymmentä, niin en ole koskaan aiemmin vielä päässyt osallistumaan taloyhtiön pihatalkoisiin. En ole suuremmin puutarhaihminen, joten aikaisempina vuosina on sattumalta tullut jotain muuta menoa. Tämän vuoden talkoopäivänä ei ollut mitään valmiita suunnitelmia, joten suuntasimme reippaan ujosti ahkeroimaan yhteisen pihan vuoksi.

Ja sehän oli itse asiassa ihan kivaa. Kunnostauduin haravan varressa ja se oli kiertoliikkeineen hyvää treeniä. Siistin sisätyöntekijän kämmenet tosin oli fyysisestä työstä hellänä loppupäivän.

Lauantaisten talkoiden jälkeisenä päivänä oli jälleen tiedossa oleskelua ulkona naapureiden kanssa. Taloyhtiömme pihalla nimittäin järjestettiin pihakirppis. En ole aiemmin myynyt Huutoa lukuun ottamatta mitään kirppareilla, mutta nyt innostuin täysin oman myyntipisteen pystyttämisestä. Tässä tapauksessa kun ei tarvinnut kantaa tavaroita muuta kuin ulos. Myyntituotteita valitessani tuli samalla tehtyä siivousoperaatio kaappeihin. Mahtavaa!

Onneksi sää oli mainio, eikä vesisade kastellut mun pientä boutiqueta. Ilma oli jopa niin aurinkoinen, että ihoni paloi ensimmäisen kerran tänä suvena. Eihän mulle tullut edes mieleen laittaa aurinkorasvaa toukokuussa!

Kolmen tunnin aikana olisi saanut käydä enemmänkin ostajia, mutta nyt on seuraavaa matkaa varten taksimatka ja lentokenttäoluet tienattu.

Tärkeämpää ehkä kuitenkin oli tutustuminen naapureihin. Todella harvoin tulee törmättyä edes saman rappukäytävän asukkeihin saati sitten pihan toisella puolella asuviin. Kaupustelun lomassa oli hyvin aikaa rupatella ja ideoida, mitä vastaavanlaisia yhteistempauksia voitaisiin jatkossa tehdä. Meillähän on kivoja naapureita!

Kirpparin päätteeksi ja myyntipaikan kasaamisen jälkeen roudasimme vielä porukalla taloyhtiön grillin ulos ja paistoimme parit makkarat. Ja mikä parasta, eilisistä pihatalkoista oli vielä jäänyt olutta ja siideriä. Ai että maistui hyvältä, kun oli päivän puhunut tohkeissaan. Ihan siinä kärtsänneen ihon punakin haaleni.

Kuppikakkujen kanssa kylään

Olen kaivanut itsestäni sisäisen Täydellisten naisten Bree Van de Kampini. Lupauduimme ystäväpariskunnalle muuttoavuksi, mutta aikataulut menivätkin haastaviksi, emmekä olisi ehtineet paikalle ennen viimeistä kannettavaa laatikkoa. Päätimme kuitenkin mennä kurkkaamaan, miltä uuden kodin fengshuit näyttävät. Mutta eihän sitä nyt kahta kättä heiluttaen sopinut mennä. Niinpä leipaisin mukaan muffinseja. Ihan niin kuin tv-sarjan Bree aina kun naapurustoon muutti uusi asukas!

Halusin tehdä vadelmamuffinsseja jollain kreemikuohkerolla. Reseptin löysin siten, että laitoin hakusanaksi vadelmamuffinsin ja valitsin Googlen kuvahaun perusteella kauneimman leipomuksen. Päädyin tekemään Leinikki-blogin ohjeella vadelma-valkosuklaa muffinsseja mangotwistillä.

Valmistus oli vallan helppoa. Ainekset vaan sekaisin ja herkut uuniin. Raastettu valkosuklaakeko näytti niin herkulliselta, että olisin voinut lusikoida sen parempiin suihin heti. Ja pakastevadelmatkin näyttivät niin fresseiltä ja mehukkailta, kun niistä pirskahteli väriä taikinaa sekoittaessa.

Haastavin vaihe oli uunilämpimien leivonnaisten kuljetus. Kuorrutteen lusikoin rasiaan ja otin pursotusvälineen kylään mukaan. Jos olisin pursottanut mango-tuorejuusto-tomusokeri-kuorrutteen valmiiksi, niin varmasti muffinsit olisivat menneet matkalla ylösalaisin ja lopputulos olisi ollut nolo sotku.

Perillä herkut olivat sopivan jäähtyneitä, mutta silti tuoreen maukkaita. Eikä kuorrutekaan sulanut kuppikakun päältä.

Ai että oli kiva viedä tällainen uunituore tervehdys nälkäisille muuttajille. Loppujen lopuksi leipomisesta ei ollut edes vaivaa, koska pidän tosi paljon siitä puuhasta. Hyvä vaan, kun sain viedä herkut jollekin muulle syötäväksi.

Twiit sanoo Kylpyankankeltainen arki

Kehitys kehittyy ja niin tämäkin blogi vaakkuu jatkossa myös Twitterissä.

Lähinnä ajattelin hyödyntää palvelua uusista postauksista tiedottamiseen. Saatan toki välillä tempaista sinne jonkun muunkin 140-merkkisen ajatuksen.

Blogini seuraamista voi Twitterin lisäksi harrastaa Blogilistan, Bloglovinin ja Googlen lukuluettelo-vekottimen avulla.

Puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, Twitteristä ei päivääkään. Nyt ollaan ajassa mukana.

Zen-asenteella lenkille

Juuri kun pääsin julistamasta Citius, Altius, Fortius -projektini uutta tulemista, loukkasin selkäni ja olin lääkärin määräämänä levossa yli kaksi viikkoa. Ai että mun mieltä korpesi olla iisisti, kun just olisi tehnyt mieli liikkua keho puhtaaksi. Lepo kuitenkin oli tarpeen, sillä ilman sitä selkä ei olisi tullut kuntoon.

Levon aikana aktivoidun mentaalipuolen ja juoksumotivaation treenaamisessa. Tässä kohtaa astuu kuvaan zen ja muut henkiset tasapainot. Olimme nimittäin maaliskuussa Tokiossa ja siellä oli aistittavissa, miten korkea työmoraali teki miljoonista ihmisistä suorittavia ja kilpailevia työmuurahaisia. Silti nämä ihmiset olivat rauhallisia ilman turhia hötkyilyjä. Vilkas systeemi vaikutti tasapainoiselta. Oli mielenkiintoista seurata, miten pitkän työpäivän jälkeen businessmiehet astelivat pilvenpiirtäjien juurella sijainneelle temppelille tekemään buddhalaiset rituaalinsa. Mietin, että tässä täytyy oikeasti olla joku voima.

Niinpä päätin marssia kirjakaupan uskonto-osastolle kartoittamaan, olisiko buddhalaisuus-hyllyllä mitään arjen jaksamiseen liittyvää opusta. Silmiini osui tämä Zen ja juoksemisen taito-kirja, joka lähti mukanani kassalle.

Kokonaan en ole vielä kirjaa kahlannut läpi, mutta sisältö on tuntunut järkeenkäyvältä alusta alkaen. Vaikka en arkiaamuisin innostu juoksemisesta, niin tämän ensimmäisen kappaleeni luettuani olin valmis kokeilemaan päivän aloittamista juoksulenkillä:

”Yön hiljaisuus väistyy yksittäisten lintujen sirkutuksiin, ja pian koko joukko lintuja liittyy mukaan. Jalkapohjiesi vakaat iskut jalkakäytävällä antavat niiden laululle tasaisen tahdin. Koko kuoro toivottaa uuden päivän tervetulleeksi. Liikut sinua ympyröivässä maisemassa. Olet osa maisemaa ja maisema on osa sinua.”

Tämän pidemmälle ei periaatteessa olisi tarvinnut lukea, sillä sain välittömästi motivaatiopiikin lähteä juoksemaan lintukonsertin tahdittamana. Käytännössä juokseminen on ärsyttävää, koska matka pitää suorittaa pisteestä A pisteeseen B ja siinä hässäkässä voi jäädä huomaamatta mitä kaikkea hienoa matkalla voi kokea. Tästä kirjasta pitäisi irrota tärppejä, miten matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Harmi vaan, että liikuntakieltoni latisti tämän innostuksen sillä hetkellä. Mutta nyt perjantaina vapaapäivän myötä lähdin aamupäivälenkille ja voi pojat olin virkeyttä täynnä.

Tai no, tietenkin askel alkoi painaa ja hengästyminen häiritä, mutta silti asetelma oli kohdillaan. Ilma oli sumuisen raikas ja maailma tuoksui heräävältä/viherruskealta keväältä. Hiekka rapisi lenkkareiden alla ja arkiaamun lenkkipolku oli lähes kokonaan yksinoikeudella käytössäni. Iltapäivisin ja viikonloppuisin lenkkireittini on ruuhkainen jos jonkinlaisista treenaajista, mutta nyt vastaan tuli vain synnytystään odottava sauvakävelijä, ikiliikkuja eläkeläisjuoksija, valkovuokkoja kuvannut herrasmies ja lähikoulun pyöräretkelle lähtenyt oppilasletka.

Mieleeni tuli väistämättä takavuosien Becel-mainos. Siinä tv-mainoksessa yksinäinen lenkkeilijä juoksi rauhallisella metsäpolussa terveen oloisena ja kertoja toteasi ”sydämesi on tärkeintä mitä tulet ikinä omistamaan. Pidä siitä huolta.”

Näinhän se on! Vaikka nyt lenkkimotivaationi on kohdillaan, niin notkahtamisia varmasti tulee. Silloin täytyy kaivaa terveyspoliisin sakkolappu esiin ja laittaa itsensä sen uhalla liikkeelle. Vaikka normaalipainoisen mitoissa tällä hetkellä olenkin, niin vyötärörasvoja tässä kuitenkin on tarkoitus sulattaa sisäelimien ympäriltä. Pitäähän niilläkin olla tilaa työskennellä ja elää zenisti.

Tämän aamupäivälenkkini jälkeen olin muuten niin totaalihiessä kuin vaan voi olla. Ja ihan kuin koko päivän olisi nesteet kiertänyt kehossa tuplavauhdilla. Jos jo puolen tunnin juoksemisesta tulee näin puhdistunut olo, niin kenties rohkenen kokeilemaan sitä ihan tavallisena työaamunakin. Ainut este taitaa olla se, että miten saan kammettua itseni ylös normaalia aiemmin? Täytyy siis jatkaa seesteisen juoksemisen opintoja kirjasta.

Jäätelötehtailua aurajuustosta ja avokadosta

Nyt on taas Kylpyankankeltaisen arjen jäätelötehtaalla tehty kokeellisia sekoituksia. Tällä kertaa valmistin avokadojäätelön alusta alkaen itse ja toinen testi oli aurajuustojäätelö!!!

Aurajuustojäätelöön hain reseptin Valion sivuilta. Tämän siis toteutin helpomman mallin mukaan eli sekoitin valmiin vaniljakermajäätelön sekaan melkein paketillisen aurajuustoa. Ehkä puolikas pakettikin olisi riittänyt. Annosta oli tarkoitus sulostuttaa vadelmilla, mutta ne unohtuivat kauppaan.

Aurajuustojäätelö jakoi jäätelöraatimme mielipiteet. Itse pidin tästä makean ja suolaisen viehkeästä yhdistelmästä, mutta muut eivät olisi olleet valmiita syömään koko litraa kerralla. Toisin sanoen tykkääminen riippuu siitä kuinka avoimesti rakastaa aurajuustoa. Ja voin paljastaa, että minä rakastan! Jouluna laitoin sitä myös riisipuuroon.

Avokadojätskin toteutin Baking Instinct-blogin ohjeella. Toisin kuin viimeksi, nyt tein massan itse ohjeen ainesten mukaan. Tähän tarvittiin ruokokidesokeria, limetinmehua, vaniljatanko, avokadoa ja täysmaitoa. Punaiseen maitoon päädyin siksi, koska en löytänyt mantelimaitoa. Missä sen pitäisi olla kaupassa, jos sitä ei ole kylmäkaapissa eikä soija- ja kauramaitojen kanssa samalla sektorilla?

Täytyy kyllä myöntää, että tämä versio oli parempaa kuin ensimmäinen kokeiluni. Varsinkin lime toi raikkautta makuun ja massan mukaan rouhitut rosepippuritkin maistuivat selkeämmin kielen päällä. Tässä avokadojäätelössä oli myös sorbetin kesäistä tunnelmaa ja raati arvosteli tämän reseptin näistä kahdesta voittoon.

Nyt kun oon päässyt hyvään vauhtiin tässä jäätelötehtailussa, niin mitähän makua sitä koittaisi seuraavaksi? Ehkä erikoistun sorbettien sekoitteluun.

Kukkivat serpentiinit

Tänä vappuna meillä ei näy vappukoristeena serpentiiniä. Päätin nimittäin vaihtaa paperinauhat kirjavaan kukkakimppuun. Kukkakauppa oli asetellut näytille vappukukiksi nimettyjä kimppuja varmasti juuri mua varten, joten pakkohan oli ostaa yksi setti kotiin ohikulkiessani. Vappukukka on kyllä osuva nimitys. Sen verran luonnottoman kirkkaissa väreissä nämä vehkat kylpevät.

Kukkatäti ystävällisesti muistutti, että uudet imupinnat täytyy tehdä ja virkistepussi on pakattu mukaan. Helppo homma, ajattelin minä. Kotona paperikääreistä tipahti tarkempi hoito-ohje lattialle. Siinä sitten katselin ohjetta ja pähkäilin yleistietämättömyydessäni, että mitähän kukkia nämä ovat. En siis todellakaan ole mikään kukkatietäjä.

Tekisi mieli laittaa nämä vappukukat kategoriaan eksoottiset. Sen verran villiä meininkiä suomalaisten juhlinta on turistin silmiin, jos joku ulkomaanelävä sattuu nimenomaan Helsingin keskustaan tupsahtamaan vappuna.

No mutta, tuskin veden lämpötila kovin ratkaisevaa on, koska huoneenlämpöiseksi se muuttuu ennen pitkää.


Kylpyankankeltainen arki toivottaa kaikille ilomielistä vappua!

Rintamalinja hallintaan

Pörräilin urheilukaupassa ja polkuni vei urheiluliivihyllylle. Järkytyin siellä syvästi! Seinään nimittäin oli kiinnitetty tämä fakta rintojen venymisestä:

Pahoittelen kuvanlaatua, mutta se kuvastaa myös mielenrauhani horjahtamista. Ei tämä uutena tietona mulle tullut, mutta silti nuo luvut pistävät ikävästi silmiin. Eikä pinkki fontti yhtään hillitse asian räikeyttä.

Pidän kyllä aina urheiluliivejä sporttaillessani, mutta tämän tiedon valossa taidan ottaa ne kokopäiväiseen käyttöön. Heh, no se oli vitsi!

Eniten pisti miettimään tuo lause ”mikään lihaskuntoharjoittelu ei palauta rinnan sidekudosnauhoja”. Oon nimittäin joskus pähkäillyt, että rintalihasliikkeillähän saa tarvittaessa hankittua boostia rintamalinjaan. Tietenkin treenaamalla saa rintafileet kukoistamaan, mutta maanvetovoimalle ne silti häviävät.

Voitte arvata, että minkä tuotteen kanssa kävelin kassalle. Ostin niin napakat sporttiliivit, että melkein tuli hiki niitä sovittaessa.

Aiemmin olen lukenut jostain lehdestä, että suomalaisnaiset ovat laiskimpia rintaliivien ostajia. Asiantuntijoiden mukaan liivit tulisi pistää vaihtoon puolenvuoden välein. Mutta kuka myöntää, että heittää lempiliivinsä menemään kuuden kuukauden käytön jälkeen. En ainakaan minä. Kerran kun on hyvät ja istuvat löytänyt, niin niillä mennään kunnes kangas on käytössä väsähtäneen näköistä.

Taidan kuitenkin lähiaikoina pörräillä ostamaan myös uudet tavisliivitkin ja suosittelen sitä muillekin. Tehkäämme se sidekudostemme vuoksi!

Kevätpölytys

Pöly on mun elämän arkkivihollinen. Aina kun luulen selättäneeni sen sankarittarena, leijailee se takaisin taistelutantereelle hiukkanen hiukkaselta. Varsinkin nyt keväällä pölylikaa tuntuu tulevan ikkunoiden ja ovien läpi. Siihen kun lisää vielä auringonpaisteen, niin ai että on nätin harmaat lattiat. Aaargh! 

Tein astetta isommat lauantaisiivoukset tällä viikolla, koska pölyinen miljöö alkoi kiristää hermoja. Pölypilvi pölähti jopa puhtaista vaatteista, jotka olivat yön yli roikkuneet kuivaustelineellä. Samaten kun vetelin puhtaita pussilakanoita tuuletettuihin peittoihin, tuntui kuin olisin seissyt keskellä pölysumua.

Tällainen määrä pölyhöttöä tuli, kun imuroin pieteetillä 70 neliöisen asuntomme ja imaisin vielä sohvaistuimet-, -tyynyt ja sängyn patjat molemmin puolin. Kamalaa, mutta onneksi hyvä ystäväni Dyson on mun puolella tässä elämänkestävässä pölytaistossa.

Ennen imurointia pölysäiliössä ei ollut harmaata yhtään

 

Mun päähän on iskostunut ajatus, että reippaaseen elämäntapaan ei kuulu pöly. En kuitenkaan ole pölyskitsoilija, jonka pitää olla imuroimassa päivittäin. Kerran viikossa kun putsaa paikat, niin se rauhoittaa mun sielun.

Pelkästään pölyä en kuitenkaan voi syyttää sotkuisesta kodista, vaan on pakko kurkata peiliin, mikä tai siis kuva sotkun aiheuttaa. Arkipäivisin meidän elämä vaan menee hujan hajan ja erinäisiä tavaroita löytyy ympäri asuntoa. Edelleen tekisi mieli syyttää kotitonttua, mutta taidan se olla minä itse, joka jättää päivän vaatteet kasaan tuolille/lattialle/sohvalle ja taloutemme toinen osapuoli on lahjakas jättämään teemukeja viimeisen hörpyn koordinaateille. Näiden lisäksi arkista sekasortoa maustavat erinäiset tavaraläjät, joiden osaset ajattelen laittaa aina ihan kohta paikoilleen.

Esimerkiksi jos toinen tulee töistä kotiin ennen toista ja nappaa päivän postin ovelta, jätämme laskut ja lehdet pöydälle odottamaan toisen saapumista. Voitte arvata, että loppuviikosta pöydällä on koko viikon postit levällään. Pyykkiä kuivamaan ripustettaessa pesupallo pyörähtää vaatteiden seasta lattialle ja kierii ties minne. Tämä kun tapahtuu tarpeeksi monta kertaa, niin lopuksi palloja saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Voi myös olla, että makkarissa päiväpeitto viettää viikon lattialla. Eihän sitä voi heti heräämisen jälkeen levittää paikoilleen, koska sitten peitot ja tyynyt jäävät tunkkaisina sen alle.

Nyt kun saatiin koti puhtoiseksi siivoamalla ja ennen kaikkea järjestelemällä, ihastelimme, että on meillä vaan kaunis koti. Mietimme, että miten saamme itsemme skarppaantumaan pintajärjestyksen ylläpitäjinä. Tietenkin jos tavarat laittaa heti käytön jälkeen paikoilleen, ei oravanpyörä lähde rullaamaan. Harmi vaan, kun meidän täydellisessä maailmassa asiat ei mene niin, vaan hetken levähdys vetää useammin puoleensa. No mutta, vaikka ryhdistymisen paikka on meillä itsellä, niin pöly on silti ärsyttävää! 

 

Ensiapuna pintasiisteyden hallitsemiseen ajattelimme kokeilla palkitsemista. Jos saamme pidettyä tasot siisteinä tietyn aikaa, olemme oikeutettuja johonkin yhdessä päätettävään palkintoon. Nyt vaan pitäisi miettiä, mikä on hyvä palkkio ja mikä ajanjakso. Ideoita? Tai miten te ylipäätään pidätte järjestystä yllä?

Motivaatiota citius, altius, fortius -projektiin

Kuntoilu ei maistu pakkopullalta suussani. Teoriassa. Hikoilu on hienoa, lihasten rasittaminen mahtavaa ja voimaantuminen kaikista parasta. Etenkin tanssitunnilla ja -treeneissä olotila lähenee flowta.

Jotkut asiat kuitenkin kaihertavat treenaamisessa, vaikka tiedän niistä olevan hyötyä elooni. Ensinäkin juoksulenkkiä pohtiessani kotiovemme kynnys kohoaa kummasti. Toinen paha pala on punnertaminen ja kolmas on alati unohtuvat venyttelyt.

Mietin, että miten saan itseni innostumaan näistä. Kaikki ovat enemmän kuin hyödyksi, mutta jostain syystä innostus lopahtaa ja sisältä kuoriutuu vastarintaa tekevä kuntoilija. Lopputulemana teen kyllä mitä suunnittelin, mutta ilon kautta en osaa treeniä vetää.

Juokseminen ei ole ollut oikein koskaan mieluista puuhaa mulle. Aikaisemmin en jaksanut montaa kilometriä ja luovutin herkästi vaihtamalla kävelyyn. Rohkaistuin kuitenkin hiljalleen ja aloin luottaa kohonneeseen kuntooni, jonka ansiosta jaksoin juosta kerta kerralta vähän pidemmälle. Hyvänä tsempparina toimi ilmoittautuminen Naisten kympille. Lopulta juoksin matkan alusta loppuun ja maalissa oli hieno tunne. Entinen pullukka jaksoi kymmenen kilometriä noin vain. Tästä on nyt kaksi vuotta ja tuo kympin taival on edelleen pisin juoksumatkani. Innostukseni juoksemiseen lopahti tavoitteen saavuttamisen eli maalin jälkeen ja sen myötä rapistui usko, että jaksaisin juosta uudestaan tuon matkan.

Tiedän, että ongelman ydin on pääni sisällä. Lenkkipolulla on aina muitakin ja pääni raksuttaa heidän vuoksi ihan turhia juttuja: Puuskutanko niin paljon, että muut luulevat minua totaalisohvaperunaksi? Tuijottavatko kaikki hengästymisestä punaiseksi muuttuneita kasvojani? Onko juoksuasentoni niin lytyssä, että näytän naurettavalta? Löntystänkö niin hitaasti, että muut joutuvat huutamaan latua?

Ihan höhliä ajatuksia vai mitä? Nyt tarvitaan mentaalivalmennusta kehiin! Kun saan raivattua päästäni nuo mielenvaivaajat, tiedän että kankea juokseminen muuttuu mielessäni kevyemmäksi kirmaamiseksi.

Nyt takana on muutama talvenjälkeinen lenkki. Herkkua ne eivät ole olleet, mutta lenkin päätteeksi hymyni on ollut hevosenkengän muotoinen. Leveää hymyä olen tarjoillut myös vastaanjuokseville ihmisille. Siinähän katsovat kun puuskuttava punakasvoinen nainen juoksee iloisena. Voi olla, että ohituksen jälkeen ilmeeni muuttuu takaisin väsyneeksi. Hih!

Eniten kuitenkin saan motivaatiota hölkkäilyyn tanssiharrastuksestani, joka vaatii ripeää kunnonkohottamista. Kesäkuussa ryhmämme osallistuu kisoihin ja neljän minuutin rypistyksen aikana ei ole aikaa jäädä haukkomaan henkeä. Ja mikä on parempi kunnonkohottaja kuin juoksu!

Samaten punnertamiseen yritän saada inspiraatiota tanssin kautta. Lattialta kun täytyy punnertaa ripeästi ylös. Tällä hetkellä kokovartalopunnerruksia menee muistaakseni kymmenisen, mutta maan vetovoima on siinä harjoitteessa käsittämättömän voimakas. Lisää habaa ja vartalonhallintaa tänne, kiitos. Punnertamisen tulokset näkyvät mielestäni myös ryhdissä; kun punnerruslihat ovat kunnossa, on koko olemuskin ylväämpi.

Ja mitä venyttelyyn tulee, niin taisin tehdä uudenvuodenlupauksen, että kesäkuuhun mennessä saan spagaatin… Sitä prokkista olen edistänyt ehkäpä kaksi kertaa tänä vuonna ja nyt on jo huhtikuun loppu. Kiirettä siis pukkaa, jos aion päästä maahan saakka.

Joten nyt tämä nainen ottaa itseä niskasta ja lupaa skarpata näiden tavoitteiden suhteen:
- Citius/nopeammin: Jaksan juosta 10 kilometrin lenkin positiivisin ajatuksin
- Altius/korkeammalle (tässä tapauksessa matalammalle): Venyn spagaattiin
- Fortius/voimakkaammin: Jaksan tehdä 20 punnerrusta innostuneena

Toisin sanoen tämä vaatii sitkeyttä kirmata yhä pidemmällä, lihaksiston käyttämistä mukavuusrajan tuolla puolen ja venyttelyä elastisesti uusiin näkökulmiin. Mutta nämä kaikki ovat kuin talletuksia pankkiin, jotka myös edesauttavat haltioitumista tanssituntien pyörteissä.

Yes I can!

Lenkkarit jalkaan ja menoksi!

Pippurinen avokadojäätelö

Herrallani oli synttärit ja kakkutoiveita kysellessäni sain vastaukseksi ”syödään mieluummin jäätelöä”. Tämähän sopi mainiosti myös mulle. En kuitenkaan ostanut valmista herkkujätskiä, vaan nappasin pakastealtaasta tavallisen vaniljakermajäätelöpaketin, jonka makua tuunasin itse.

Tässä kohtaa ei kuitenkaan voida puhua jäätelön tekemisestä itse vaan kyseessä on enemmänkin jäätelön uudelleenmaustamisesta. Olen kerran aiemmin kokeillut tehdä avokadojätskiä, mutta silloin yrityksestä tuli floppi raakojen avokadojen vuoksi. Nyt päätin kokeilla tämän vihreän hedelmän yhdistämistä jäätelöön uudelleen.

Baking Instinct -blogissa olisi ollut ohje jäätelön tekemiseen alusta alkaen, mutta nappasin sieltä ideat vain rosépippurilla ja valkosuklaalla säväyttämiseen.

Muussasin ensin kaksi avokadoa. Tämän jälkeen hienonsin noin 20 rosépippuri-palleroa ja pilkoin valkosuklaalevyn melkein kokonaan. Kaikki ainekset siis sekaisin, pehmentynyt jäätelöpaketti perään ja koko homma vatkaimella tasaiseksi massaksi.

Jäätelön voi toki syödä heti, mutta seos menee sen verran löysäksi, että suosittelen uudelleen pakastamista. Kun hommat tekee nopeasti, ei jäähileitä tule maustettuun jäätelöainekseen. Mikään ei pilaa jäätelönautintoa samaan tapaan kuin jäähileet jätskin seassa.

Lopputulos oli, taas kerran, hyvin jännä! Ensimaku on kevyen raikas yhdistelmä vaniljasta ja avokadosta. Tämän jälkeen esiin astuu rosépippuri ja suuta pistelee kevyesti. Ensi kerralla saatan kuitenkin vaihtaa roseet chiliin, koska siitä saa enemmän potkua. Chili nimittäin on toiminut maustetussa kahvi-chili-jäätelössä erinomaisesti.

Valkosuklaata ehkä laitoin liikaa. Tai ehkä sen olisi voinut jättää kokonaan pois. Annoksen koristeeksi ripottelin vielä juustohöylällä kiharrettuja valkosuklaalastuja sekä rosépippuria.

Tavallaan tämä avokadojäätelö-kokeilu oli vähän outo, mutta taidan ottaa kuitenkin toisenkin kulhollisen sitä. Toinen vaihtoehto toki on lusikoida jäätelö parempiin suihin suoraan pakastuskulhosta.

Yrttitarha ulkoilemassa

Minikasvihuoneen kasaamisesta ja yrttien kylvämisestä on kulunut nyt kaksi viikkoa. Itäminen lähti käyntiin hyvin ja pariviikkoiset yrtinpoikaset näyttävät nyt tältä:

Aurinkoisen päivän kunniaksi veimme yrttitarhan parvekkeelle ulkoilemaan ensimmäistä kertaa. Meidän partsilla on tällä hetkellä kevyet 27 astetta lämmintä, joten luulisi lämpötilan hellivän myös yrttejä. Nyt tosin pitää olla skarppina, ettei multa pääse ihan kuivamaan aavikoksi. Tähän mennessä multaa on kasteltu lähes päivittäin.

Parhaiten liikkeelle ovat pöhähtäneet basilikat ja persiljat. Astioita on pyöräytelty tasaisin väliajoin, koska yrtit taivuttavat itseään valon suuntaan. Sipulit ovat tällä hetkellä matalimpia, mutta ne siemenet heitettiinkin liian korkeaan ruukkuun ja valo ei yllä sinne asti.

 
Luettiin idättämisrasian mukana tulleista ohjeista, että ”kun ensimmäiset kasvulehdet ovat ilmestyneet, leikkaa kaikista pelleteistä muut taimet vahvinta lukuun ottamatta”. Tätä emme ole tehneet vielä. Pitäisikö? En tiedä. Taidan soittaa puutarha-asioihin erikoistuneelle siskolleni.

Siro 37

Taidan olla siinä mielessä poikkeava nainen muodinkuluttajana, että en ole kenkäfriikki. En ainakaan ostettujen parien määrää tarkasteltaessa. Tykkään kyllä pyöriä kenkäkaupoissa, mutta yleensä ajaudun niihin silloin, kun oikeasti tarvitsen uudet popot. Jos en löydä mielikuvaani vastaavia, jatkan etsintöjä myöhemmin. Olen tainnut tehdä nuorempana niin monet plan b-ostokset, joiden ansiosta päähäni on tullut järkeä. Jos en löydä tietynlaisia, niin ei se alkuperäinen kenkäajatus mielestä lähde. 

 

On kuitenkin yksi paikka, mistä ostan joka kerta uudet kengät. Tämä paikka on Korkkari 37. Tämä sirojen kenkien kauppa myy naisten kenkien malli- ja näytepareja. Kaikki liikkeen kengät siis ovat kokoa 37. Toisin sanoen kaikki kengät teoriassa sopivat minulle, juhuu! Toki eroja löytyy valmistajien välillä ja koon heitto suuntaan tai toiseen voi käytännössä olla mahdollista.

Käyn liikkeessä muutaman kerran vuodessa ja visiitteihin on olemassa jo rutiinit. Ensin ovelta ostoskori käteen, tämän jälkeen silmäilen ihan kaikki kengät läpi ja poimin mielenkiintoiset koppaan mukaan. Lopuksi parkkeeraan tuolille ja alan sovittaa ehdokkaita. Tällä kertaa koriin valikoitui keväisiä nauhakenkiä. 

Kenkien hinnat ovat myyjän mukaan noin puolet alkuperäisestä hinnasta, koska myytävät kengät ovat olleet tehtaalla tai tukkureilla esittelykäytössä. Alennetusta hinnasta huolimatta pyrin ostamaan vain yhdet kengät kerralla. Miksi? No siksi, että jos ostan kahdet kerralla, niin kuitenkin toinen pari tulee ahkerampaan käyttöön ja toinen jää surullisena kenkähyllylle. Onko tässä mitään logiikkaa teidän mielestä?

Tällä kertaa kassalle pääsivät siniset Höglin kiilakorkoiset kengät. Koska teen kenkähankintoja harkiten, niin tietty kengilläni on omat nimet. Näitä kutsuttakoon sairaalakiiloiksi, koska kengissä on ripaus mummo-tunnelmaa ja sairaalan lakanoiden väriä. Ei muuta kuin sisäänajamaan!

Ranskalaistunnelmaa ja aitoa omenasiideriä

Vietettiin siipan kanssa merkkipäivää juhlistamalla sitä extempore ravintolatreffeillä. Helsingin ytimeen avattiin maaliskuun alussa uusi ranskalainen ravintola nimeltä Brasserie Le Havre, ja se sopi mainiosti paikkavalinnaksi. Me kun olemme hurahtaneet Midnight in Paris-elokuvan tunnelmasta ja koko kaupunki muutenkin liittyy juhlapäivään. Onneksi meille löytyi vapaa pöytä ilman varausta.

Brasserie Le Havre on Engelin suunnitteleman Hotelli Seurahuoneen yhteydessä ja atmosfääri kattokruunuineen oli sen mukainen. Tunnelmaa viritti vielä soittolista, jolle oli kerätty mm. La Vie En Rose -kaltaisia klassikoita. How romantic! Kliseistä kenties jollekin, mutta tämän naisen makuun se upposi. Ei olisi heti uskonut YkkösBonus- & Plussa-paikaksi. Vaikka olenkin kanta-asiakaskorttien suurkuluttaja, niin ravintoloiden kohdalla valtaketjujen kortit epäilyttävät.

Valitsimme Menu Chefin ja juomaksi kysyimme viinisuositusta tarjoilijalta. Meidän mainio herra-tarjoilija kuitenkin ehdotti viinin sijasta siideriä. Ei siis mitään kotimaan panimoiden tiivisteestä tehtyä siideriä, vaan ehtaa ranskalaista omenasiideriä.

Siiderin (Cidre Fermier) värikin jo kertoi, että pulloon on imetty useamman ompun mehut. Tavallisista kaupanhyllysiidereistä kun voi nähdä läpi. Ja voi itku sitä makua. Sehän oli mutkatonta kuin tuore omenamehu. Tällaista kaikkien siiderien tulisi olla.

Leikin tällä kertaa oman elämän ruokakriitikkoa toteamalla, että ruoka oli myös rehtiä ja maukasta. Alkuruoaksi oli etanoita valkosipulivoissa ja tryffeliöljyssä murennetun leivän kera. Nam! Etanat on ollut siitä asti mun herkkua, kun vaan ekan kerran rohkenin niitä maistamaan. Etanapannu tosin puuttuu edelleen omasta keittiöstä.

Pääruoaksi oli bouillabaissea sahramiaiolin kanssa. Kumpikaan ei ollut aiemmin ruokaa maistanut ja se kävi ilmi jo lausumisesta. Itsehän tilasin ruoan sanomalla ’puillapaisse’. Oikeaoppinen lausunta ilmeisesti olisi kuulunut ’bujabees’. Hups!

Bouillabaisse oli niin herkkua. Tässä ranskalaisessa kala-äyriäiskeitossa oli mm. lohta, sinisimpukoita, kampasimpukoita ja jättikatkarapuja. Omassa keittiössä tämä resepti päätyisi osastolle liian monimutkainen valmistaa.

Jälkkäriksi oli creme brulee ja mustaherukkasorbettia. Se oli toimiva duo. Creme brulee olisi yksistään jättänyt liian makean jälkimaun ja sorbetti puolestaan olisi ollut soolona turhan kirpakkaa. Mutta yhdessä, tai siis vuorotellen, nautittuna jälkiruoka oli erinomainen.

Kaikki meni simpukankuoria lukuunottamatta!

Palvelu oli ehkä hippasen liian verkkaista, mutta samaan aikaan kyllä saapui iso ryhmä. Mutta hei, mikäs tässä odotellessa, kun seuralaisen kanssa kuitenkin on tarkoitus olla koko elämä yhdessä.

Pitkät yöunet versus kulttuuririennot

Viikonlopun aamuihin kuuluu rutiininomaisesti pari kuppia kahvia ja Hesarin tavaaminen kannesta kanteen. Eilen silmäni pysähtyivät kulttuurisivuilla toimituksen suositukseen.

Samae Koskisen musiikki on aina uponnut mun makuun ja nyt olisi herran keikka Korjaamolla. Keikkakalenterin mukaan Helsingissä ei muita keikkoja ole lähiaikoina, joten nyt olisi toimittava, jos Samaen ja Korvalääke-bändin livemusisointia tahtoo kuulla.

Keikoilla käyminen on yhdenlaista sielunhoitoa. Arvostan suuresti ihmisiä, jotka osaa soittaa jotain soitinta taitavasti ja tuun hyvin onnelliseksi, kun saan kuulla tällaista livenä. Se uppoaa luihin ja ytimiin. Kortin kääntöpuolena vaan on, että yleensä keikat alkaa niin myöhään, että pari tuntia yöunista jää suosiolla kerryttämättä. Enten tenten, kulttuuri vai lepo?

Sattumoisin meidän vakkari Korjaamo-keikkakaverilla oli myös vapaa-ilta, joten illan suunnitelma oli oikeastaan sillä viimeistelty. Me mennään keikalle. Korjaamo on ehkäpä mun lempikeikkapaikka, sillä ratikkavanhukset tuovat vaunusaliin erityisen tunnelman.

Keikan aloitusaika oli vasta yhdeltätoista, eikä baarissa aloittelu vedä pahemmin puoleensa, joten päätimme käydä elokuvissa alkuillasta. Leffavalintana oli kepeä Vuoden se kestää. Elokuva antoi odottaa trailerin perusteella enemmän, mutta loppujen lopuksi oli selvästi ohuempi verrattuna vaikka Rakkautta vain-leffaan, joka on mielestäni erittäin onnistunut brittiläinen romanttinen komedia. Naurua ei kuitenkaan tarvinnut tässäkään leffassa säästellä.

Mutta back to Korjaamo. Tykkään hirmuisesti Samaen tarinankerronta taidosta. Toisaalta se vaatii myös keskittymistä kuuntelemiseen, että pysyy kärryillä. Uudelta levyltä mun ehdoton suosikki on keväisen kevyt Spoonriver. Ai että mitä rakastumisen huumaa koko biisi on täynnä. Olen helposti innostuvaa sorttia ja tämä biisi toimii itselleni iloisuuspiikkinä.

Jos rakastumisen alkuhuumasta luonnollinen siirtymä onkin kurkkaus vakiintuneeseen parisuhteeseen. Mä niin tykkään tästä videosta ja biisistä sen pelkistetyn ja totuudenmukaisen tunnelman vuoksi. Tämä on todellista romantiikkaa!

Vaikka takana oli kevään raskain työviikko ja ne pitkät yöunet olisi tullut tarpeeseen, niin oon silti iloinen, että uhrattiin pari unituntia kulttuurille. Musiikilla on voimaannuttava vaikutus. Ja kuten Samaekin sanoi, elämä kannattaa elää! Jos oikeasti tykkää livemusiikista, teatterista, näyttelyistä, niin eihän ole mitään järkeä asua Helsingissä, jos tätä tarjontaa ei käytä hyödykseen. Näin on marjat pihlajapuussa! Tämä kevät ja kesä olkoon kaikkien aikojen kulttuurikesä!


Jos joku on kovasti eri mieltä Samaen musiikista tai leffasta, niin muistetaan, että olen vain oman elämän kulttuurikriitikko.

Makeaa makua lihapulliin

Huumaannuin pari kuukautta sitten uusista kokkiohjelmista ja lainasin yhdeltä istumalta lähemmäs kymmenen mielenkiintoiselta kuulostavaa ruokaopusta kirjastosta. Päivien pyörteissä kirjapinkka kuitenkin jäi vähemmälle selailulle ja uusin sulavasti eräpäiviä kerrasta toiseen. Viimein tartuin ensimmäiseen kirjaan ja käärin hihat.

Tarkoituksena on testata näistä kirjoista ainakin yksi resepti per kirja. Päällimmäisenä pinossa oli Sikke Sumarin Sikke – Ruokaa rakkaudella. Kirjan kuvat ovat niin upeita, että välittömästi iski kaipuu italialaistunnelmiin. Ja jos kirjassa esitellään aukeamakaupalla italialaisten vanhusten kuvia, niin tämä mummukka antaa täydet pisteet jo siitä!

Päätin testata lihapullia napolilaisittain. Yleensä teen lihapullat kermaviilin ja korppujauhojen pohjalle. Tässä ensimmäinen etappi oli liottaa vaaleaa leipää lihapullataikinan pohjaksi. Enpä ole sitäkään aiemmin tehnyt. Muita (omasta mielestäni) poikkeusaineksia olivat persiljanippu, parmesaani, pinjansiemenet ja RUSINAT!

Rusinat kuuluu puolukoiden kanssa mun inhokkiruoka-aineksiin. Ne vaan ei sovi mun suuhun. Ajattelin kuitenkin reipastua ja uskoa reseptin alkuperäiseen kaavaan. Kuten Sikkekin kirjoittaa ”Kaikki eivät pidä rusinoista ruoassa, mutta jos jätät ne pois, tulos ei ole enää yhtä ihana yhdistelmä suolaista ja makeaa”. Laitoin rusinoita kuitenkin taikinaan viidenneksen vähemmän varmuuden vuoksi.

Taikina jätettiin hetkeksi oleskelemaan ja sillä aikaa laitoin tomaattikastikkeen tulelle. Taas päästään kohtaan ”mä en oo koskaan”. En nimittäin ole koskaan ostanut kokonaisia kuorittuja tomaatteja purkissa. Niiden pohjalta kuitenkin keitettiin sipulilla ja sellerillä täydennetty mainio tomaattikastike. Lopuksi vielä lisättiin ripaus sokeria eli taas makea ja suolainen kohtaa. 

Lihapullien paistaminen on ollut mulle aina jännittävä työvaihe. Jotenkin ne aina poksahtaa pannulla osiksi. Ohjeessa neuvottiin puuteroimaan lihapullapallerot kevyesti vehnäjauhoissa ennen pannulle laittamista. Ehkä tämä auttoi, sillä lihapullat pysyivät kasassa. Toisaalta mulla oli aseena uudenkarheat muoviset keittiöpihdit. Ai että ne oli kätevät verrattuna lastaan.

Paistopuuhissa jännää on myös se, että mistä tietää, että sisus on kypsä. Stressi! Pakko halkaista aina yksi ja todeta, että umpikypsäähän se on jo kuten kärtsähdysvaarassa olevasta pinnasta olisi voinut olettaa. Heh! Tässä tapauksessa paistetut lihapullat heitettiin tomaattikastikkeen joukkoon hetkeksi. Eli tarvittaessa

Mutta sitten lopputulemaan: Iiiik, tämä resepti oli todellakin testaamisen arvoinen. Spaghettipedille asetellut lihapullat twistasivat mielenkiintoisesti suolaisen ja makean rajamailla. Ja kyllä ne rusinat sopivat tähän. Ehkä kuitenkin pistän ne jatkossa pienemmiksi paloiksi. Maku oli niin jännä! Hoimme ”onpa jännän makuista” niin paljon, että epäilin pöydässä istuvan myös Pasila-sarjan Pekka Routalemmen.

Saattaa olla, että tämä on mun lemppari lihapullaresepti nykyään. Testatkaa ja kertokaa mielipiteenne. Resepti löytyy myös täältä.

Jos Sikke Sumari tulee joskus kadulla vastaan, niin paria asiaa tahtoisin tarkentaa.

Mitä käytännössä tarkoittaa persiljan hakkaaminen. Itse napsuttelin lehtiä saksilla pieniksi paloiksi, kunnes kyllästyin ja revin loput sormin. Ai olisi ko ne pitänyt pistää hakkelukseksi veitsellä? Ei kai nyt sentään morttelissa?

Entä mikä on passeli lämpö paistamiseen? Pitääkö pannu olla niin kuuma, että öljy räiskyy ympäri hellaa vai olisiko alhaisempi lämpö parempi tasaisen paistotuloksen saavuttamisen kannalta?