tiistai 30. huhtikuuta 2013

Kukkivat serpentiinit

Tänä vappuna meillä ei näy vappukoristeena serpentiiniä. Päätin nimittäin vaihtaa paperinauhat kirjavaan kukkakimppuun. Kukkakauppa oli asetellut näytille vappukukiksi nimettyjä kimppuja varmasti juuri mua varten, joten pakkohan oli ostaa yksi setti kotiin ohikulkiessani. Vappukukka on kyllä osuva nimitys. Sen verran luonnottoman kirkkaissa väreissä nämä vehkat kylpevät.

Kukkatäti ystävällisesti muistutti, että uudet imupinnat täytyy tehdä ja virkistepussi on pakattu mukaan. Helppo homma, ajattelin minä. Kotona paperikääreistä tipahti tarkempi hoito-ohje lattialle. Siinä sitten katselin ohjetta ja pähkäilin yleistietämättömyydessäni, että mitähän kukkia nämä ovat. En siis todellakaan ole mikään kukkatietäjä.


Tekisi mieli laittaa nämä vappukukat kategoriaan eksoottiset. Sen verran villiä meininkiä suomalaisten juhlinta on turistin silmiin, jos joku ulkomaanelävä sattuu nimenomaan Helsingin keskustaan tupsahtamaan vappuna.

No mutta, tuskin veden lämpötila kovin ratkaisevaa on, koska huoneenlämpöiseksi se muuttuu ennen pitkää.


Kylpyankankeltainen arki toivottaa kaikille ilomielistä vappua!



maanantai 29. huhtikuuta 2013

Rintamalinja hallintaan

Pörräilin urheilukaupassa ja polkuni vei urheiluliivihyllylle. Järkytyin siellä syvästi! Seinään nimittäin oli kiinnitetty tämä fakta rintojen venymisestä:



Pahoittelen kuvanlaatua, mutta se kuvastaa myös mielenrauhani horjahtamista. Ei tämä uutena tietona mulle tullut, mutta silti nuo luvut pistävät ikävästi silmiin. Eikä pinkki fontti yhtään hillitse asian räikeyttä.

Pidän kyllä aina urheiluliivejä sporttaillessani, mutta tämän tiedon valossa taidan ottaa ne kokopäiväiseen käyttöön. Heh, no se oli vitsi!

Eniten pisti miettimään tuo lause ”mikään lihaskuntoharjoittelu ei palauta rinnan sidekudosnauhoja”. Oon nimittäin joskus pähkäillyt, että rintalihasliikkeillähän saa tarvittaessa hankittua boostia rintamalinjaan. Tietenkin treenaamalla saa rintafileet kukoistamaan, mutta maanvetovoimalle ne silti häviävät.

Voitte arvata, että minkä tuotteen kanssa kävelin kassalle. Ostin niin napakat sporttiliivit, että melkein tuli hiki niitä sovittaessa.

Aiemmin olen lukenut jostain lehdestä, että suomalaisnaiset ovat laiskimpia rintaliivien ostajia. Asiantuntijoiden mukaan liivit tulisi pistää vaihtoon puolenvuoden välein. Mutta kuka myöntää, että heittää lempiliivinsä menemään kuuden kuukauden käytön jälkeen. En ainakaan minä. Kerran kun on hyvät ja istuvat löytänyt, niin niillä mennään kunnes kangas on käytössä väsähtäneen näköistä.

Taidan kuitenkin lähiaikoina pörräillä ostamaan myös uudet tavisliivitkin ja suosittelen sitä muillekin. Tehkäämme se sidekudostemme vuoksi!

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Kevätpölytys

Pöly on mun elämän arkkivihollinen. Aina kun luulen selättäneeni sen sankarittarena, leijailee se takaisin taistelutantereelle hiukkanen hiukkaselta. Varsinkin nyt keväällä pölylikaa tuntuu tulevan ikkunoiden ja ovien läpi. Siihen kun lisää vielä auringonpaisteen, niin ai että on nätin harmaat lattiat. Aaargh! 

Tein astetta isommat lauantaisiivoukset tällä viikolla, koska pölyinen miljöö alkoi kiristää hermoja. Pölypilvi pölähti jopa puhtaista vaatteista, jotka olivat yön yli roikkuneet kuivaustelineellä. Samaten kun vetelin puhtaita pussilakanoita tuuletettuihin peittoihin, tuntui kuin olisin seissyt keskellä pölysumua.

Tällainen määrä pölyhöttöä tuli, kun imuroin pieteetillä 70 neliöisen asuntomme ja imaisin vielä sohvaistuimet-, -tyynyt ja sängyn patjat molemmin puolin. Kamalaa, mutta onneksi hyvä ystäväni Dyson on mun puolella tässä elämänkestävässä pölytaistossa.

Ennen imurointia pölysäiliössä ei ollut harmaata yhtään
 
Mun päähän on iskostunut ajatus, että reippaaseen elämäntapaan ei kuulu pöly. En kuitenkaan ole pölyskitsoilija, jonka pitää olla imuroimassa päivittäin. Kerran viikossa kun putsaa paikat, niin se rauhoittaa mun sielun.

Pelkästään pölyä en kuitenkaan voi syyttää sotkuisesta kodista, vaan on pakko kurkata peiliin, mikä tai siis kuva sotkun aiheuttaa. Arkipäivisin meidän elämä vaan menee hujan hajan ja erinäisiä tavaroita löytyy ympäri asuntoa. Edelleen tekisi mieli syyttää kotitonttua, mutta taidan se olla minä itse, joka jättää päivän vaatteet kasaan tuolille/lattialle/sohvalle ja taloutemme toinen osapuoli on lahjakas jättämään teemukeja viimeisen hörpyn koordinaateille. Näiden lisäksi arkista sekasortoa maustavat erinäiset tavaraläjät, joiden osaset ajattelen laittaa aina ihan kohta paikoilleen.

Esimerkiksi jos toinen tulee töistä kotiin ennen toista ja nappaa päivän postin ovelta, jätämme laskut ja lehdet pöydälle odottamaan toisen saapumista. Voitte arvata, että loppuviikosta pöydällä on koko viikon postit levällään. Pyykkiä kuivamaan ripustettaessa pesupallo pyörähtää vaatteiden seasta lattialle ja kierii ties minne. Tämä kun tapahtuu tarpeeksi monta kertaa, niin lopuksi palloja saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Voi myös olla, että makkarissa päiväpeitto viettää viikon lattialla. Eihän sitä voi heti heräämisen jälkeen levittää paikoilleen, koska sitten peitot ja tyynyt jäävät tunkkaisina sen alle.

Nyt kun saatiin koti puhtoiseksi siivoamalla ja ennen kaikkea järjestelemällä, ihastelimme, että on meillä vaan kaunis koti. Mietimme, että miten saamme itsemme skarppaantumaan pintajärjestyksen ylläpitäjinä. Tietenkin jos tavarat laittaa heti käytön jälkeen paikoilleen, ei oravanpyörä lähde rullaamaan. Harmi vaan, kun meidän täydellisessä maailmassa asiat ei mene niin, vaan hetken levähdys vetää useammin puoleensa. No mutta, vaikka ryhdistymisen paikka on meillä itsellä, niin pöly on silti ärsyttävää! 
 
Ensiapuna pintasiisteyden hallitsemiseen ajattelimme kokeilla palkitsemista. Jos saamme pidettyä tasot siisteinä tietyn aikaa, olemme oikeutettuja johonkin yhdessä päätettävään palkintoon. Nyt vaan pitäisi miettiä, mikä on hyvä palkkio ja mikä ajanjakso. Ideoita? Tai miten te ylipäätään pidätte järjestystä yllä?

tiistai 23. huhtikuuta 2013

Motivaatiota citius, altius, fortius -projektiin

Kuntoilu ei maistu pakkopullalta suussani. Teoriassa. Hikoilu on hienoa, lihasten rasittaminen mahtavaa ja voimaantuminen kaikista parasta. Etenkin tanssitunnilla ja -treeneissä olotila lähenee flowta.

Jotkut asiat kuitenkin kaihertavat treenaamisessa, vaikka tiedän niistä olevan hyötyä elooni. Ensinäkin juoksulenkkiä pohtiessani kotiovemme kynnys kohoaa kummasti. Toinen paha pala on punnertaminen ja kolmas on alati unohtuvat venyttelyt.

Mietin, että miten saan itseni innostumaan näistä. Kaikki ovat enemmän kuin hyödyksi, mutta jostain syystä innostus lopahtaa ja sisältä kuoriutuu vastarintaa tekevä kuntoilija. Lopputulemana teen kyllä mitä suunnittelin, mutta ilon kautta en osaa treeniä vetää.

Juokseminen ei ole ollut oikein koskaan mieluista puuhaa mulle. Aikaisemmin en jaksanut montaa kilometriä ja luovutin herkästi vaihtamalla kävelyyn. Rohkaistuin kuitenkin hiljalleen ja aloin luottaa kohonneeseen kuntooni, jonka ansiosta jaksoin juosta kerta kerralta vähän pidemmälle. Hyvänä tsempparina toimi ilmoittautuminen Naisten kympille. Lopulta juoksin matkan alusta loppuun ja maalissa oli hieno tunne. Entinen pullukka jaksoi kymmenen kilometriä noin vain. Tästä on nyt kaksi vuotta ja tuo kympin taival on edelleen pisin juoksumatkani. Innostukseni juoksemiseen lopahti tavoitteen saavuttamisen eli maalin jälkeen ja sen myötä rapistui usko, että jaksaisin juosta uudestaan tuon matkan.

Tiedän, että ongelman ydin on pääni sisällä. Lenkkipolulla on aina muitakin ja pääni raksuttaa heidän vuoksi ihan turhia juttuja: Puuskutanko niin paljon, että muut luulevat minua totaalisohvaperunaksi? Tuijottavatko kaikki hengästymisestä punaiseksi muuttuneita kasvojani? Onko juoksuasentoni niin lytyssä, että näytän naurettavalta? Löntystänkö niin hitaasti, että muut joutuvat huutamaan latua?

Ihan höhliä ajatuksia vai mitä? Nyt tarvitaan mentaalivalmennusta kehiin! Kun saan raivattua päästäni nuo mielenvaivaajat, tiedän että kankea juokseminen muuttuu mielessäni kevyemmäksi kirmaamiseksi.

Nyt takana on muutama talvenjälkeinen lenkki. Herkkua ne eivät ole olleet, mutta lenkin päätteeksi hymyni on ollut hevosenkengän muotoinen. Leveää hymyä olen tarjoillut myös vastaanjuokseville ihmisille. Siinähän katsovat kun puuskuttava punakasvoinen nainen juoksee iloisena. Voi olla, että ohituksen jälkeen ilmeeni muuttuu takaisin väsyneeksi. Hih!

Eniten kuitenkin saan motivaatiota hölkkäilyyn tanssiharrastuksestani, joka vaatii ripeää kunnonkohottamista. Kesäkuussa ryhmämme osallistuu kisoihin ja neljän minuutin rypistyksen aikana ei ole aikaa jäädä haukkomaan henkeä. Ja mikä on parempi kunnonkohottaja kuin juoksu!

Samaten punnertamiseen yritän saada inspiraatiota tanssin kautta. Lattialta kun täytyy punnertaa ripeästi ylös. Tällä hetkellä kokovartalopunnerruksia menee muistaakseni kymmenisen, mutta maan vetovoima on siinä harjoitteessa käsittämättömän voimakas. Lisää habaa ja vartalonhallintaa tänne, kiitos. Punnertamisen tulokset näkyvät mielestäni myös ryhdissä; kun punnerruslihat ovat kunnossa, on koko olemuskin ylväämpi.

Ja mitä venyttelyyn tulee, niin taisin tehdä uudenvuodenlupauksen, että kesäkuuhun mennessä saan spagaatin… Sitä prokkista olen edistänyt ehkäpä kaksi kertaa tänä vuonna ja nyt on jo huhtikuun loppu. Kiirettä siis pukkaa, jos aion päästä maahan saakka.

Joten nyt tämä nainen ottaa itseä niskasta ja lupaa skarpata näiden tavoitteiden suhteen:
- Citius/nopeammin: Jaksan juosta 10 kilometrin lenkin positiivisin ajatuksin
- Altius/korkeammalle (tässä tapauksessa matalammalle): Venyn spagaattiin
- Fortius/voimakkaammin: Jaksan tehdä 20 punnerrusta innostuneena

Toisin sanoen tämä vaatii sitkeyttä kirmata yhä pidemmällä, lihaksiston käyttämistä mukavuusrajan tuolla puolen ja venyttelyä elastisesti uusiin näkökulmiin. Mutta nämä kaikki ovat kuin talletuksia pankkiin, jotka myös edesauttavat haltioitumista tanssituntien pyörteissä.

Yes I can!

Lenkkarit jalkaan ja menoksi!

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Pippurinen avokadojäätelö

Herrallani oli synttärit ja kakkutoiveita kysellessäni sain vastaukseksi ”syödään mieluummin jäätelöä”. Tämähän sopi mainiosti myös mulle. En kuitenkaan ostanut valmista herkkujätskiä, vaan nappasin pakastealtaasta tavallisen vaniljakermajäätelöpaketin, jonka makua tuunasin itse.

Tässä kohtaa ei kuitenkaan voida puhua jäätelön tekemisestä itse vaan kyseessä on enemmänkin jäätelön uudelleenmaustamisesta. Olen kerran aiemmin kokeillut tehdä avokadojätskiä, mutta silloin yrityksestä tuli floppi raakojen avokadojen vuoksi. Nyt päätin kokeilla tämän vihreän hedelmän yhdistämistä jäätelöön uudelleen.

Baking Instinct -blogissa olisi ollut ohje jäätelön tekemiseen alusta alkaen, mutta nappasin sieltä ideat vain rosépippurilla ja valkosuklaalla säväyttämiseen.


Muussasin ensin kaksi avokadoa. Tämän jälkeen hienonsin noin 20 rosépippuri-palleroa ja pilkoin valkosuklaalevyn melkein kokonaan. Kaikki ainekset siis sekaisin, pehmentynyt jäätelöpaketti perään ja koko homma vatkaimella tasaiseksi massaksi.

Jäätelön voi toki syödä heti, mutta seos menee sen verran löysäksi, että suosittelen uudelleen pakastamista. Kun hommat tekee nopeasti, ei jäähileitä tule maustettuun jäätelöainekseen. Mikään ei pilaa jäätelönautintoa samaan tapaan kuin jäähileet jätskin seassa.


Lopputulos oli, taas kerran, hyvin jännä! Ensimaku on kevyen raikas yhdistelmä vaniljasta ja avokadosta. Tämän jälkeen esiin astuu rosépippuri ja suuta pistelee kevyesti. Ensi kerralla saatan kuitenkin vaihtaa roseet chiliin, koska siitä saa enemmän potkua. Chili nimittäin on toiminut maustetussa kahvi-chili-jäätelössä erinomaisesti.

Valkosuklaata ehkä laitoin liikaa. Tai ehkä sen olisi voinut jättää kokonaan pois. Annoksen koristeeksi ripottelin vielä juustohöylällä kiharrettuja valkosuklaalastuja sekä rosépippuria.

Tavallaan tämä avokadojäätelö-kokeilu oli vähän outo, mutta taidan ottaa kuitenkin toisenkin kulhollisen sitä. Toinen vaihtoehto toki on lusikoida jäätelö parempiin suihin suoraan pakastuskulhosta.

lauantai 20. huhtikuuta 2013

Yrttitarha ulkoilemassa


Minikasvihuoneen kasaamisesta ja yrttien kylvämisestä on kulunut nyt kaksi viikkoa. Itäminen lähti käyntiin hyvin ja pariviikkoiset yrtinpoikaset näyttävät nyt tältä:



Aurinkoisen päivän kunniaksi veimme yrttitarhan parvekkeelle ulkoilemaan ensimmäistä kertaa. Meidän partsilla on tällä hetkellä kevyet 27 astetta lämmintä, joten luulisi lämpötilan hellivän myös yrttejä. Nyt tosin pitää olla skarppina, ettei multa pääse ihan kuivamaan aavikoksi. Tähän mennessä multaa on kasteltu lähes päivittäin.

Parhaiten liikkeelle ovat pöhähtäneet basilikat ja persiljat. Astioita on pyöräytelty tasaisin väliajoin, koska yrtit taivuttavat itseään valon suuntaan. Sipulit ovat tällä hetkellä matalimpia, mutta ne siemenet heitettiinkin liian korkeaan ruukkuun ja valo ei yllä sinne asti.




 
Luettiin idättämisrasian mukana tulleista ohjeista, että ”kun ensimmäiset kasvulehdet ovat ilmestyneet, leikkaa kaikista pelleteistä muut taimet vahvinta lukuun ottamatta”. Tätä emme ole tehneet vielä. Pitäisikö? En tiedä. Taidan soittaa puutarha-asioihin erikoistuneelle siskolleni.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Siro 37


Taidan olla siinä mielessä poikkeava nainen muodinkuluttajana, että en ole kenkäfriikki. En ainakaan ostettujen parien määrää tarkasteltaessa. Tykkään kyllä pyöriä kenkäkaupoissa, mutta yleensä ajaudun niihin silloin, kun oikeasti tarvitsen uudet popot. Jos en löydä mielikuvaani vastaavia, jatkan etsintöjä myöhemmin. Olen tainnut tehdä nuorempana niin monet plan b-ostokset, joiden ansiosta päähäni on tullut järkeä. Jos en löydä tietynlaisia, niin ei se alkuperäinen kenkäajatus mielestä lähde. 


On kuitenkin yksi paikka, mistä ostan joka kerta uudet kengät. Tämä paikka on Korkkari 37. Tämä sirojen kenkien kauppa myy naisten kenkien malli- ja näytepareja. Kaikki liikkeen kengät siis ovat kokoa 37. Toisin sanoen kaikki kengät teoriassa sopivat minulle, juhuu! Toki eroja löytyy valmistajien välillä ja koon heitto suuntaan tai toiseen voi käytännössä olla mahdollista.

Käyn liikkeessä muutaman kerran vuodessa ja visiitteihin on olemassa jo rutiinit. Ensin ovelta ostoskori käteen, tämän jälkeen silmäilen ihan kaikki kengät läpi ja poimin mielenkiintoiset koppaan mukaan. Lopuksi parkkeeraan tuolille ja alan sovittaa ehdokkaita. Tällä kertaa koriin valikoitui keväisiä nauhakenkiä. 


Kenkien hinnat ovat myyjän mukaan noin puolet alkuperäisestä hinnasta, koska myytävät kengät ovat olleet tehtaalla tai tukkureilla esittelykäytössä. Alennetusta hinnasta huolimatta pyrin ostamaan vain yhdet kengät kerralla. Miksi? No siksi, että jos ostan kahdet kerralla, niin kuitenkin toinen pari tulee ahkerampaan käyttöön ja toinen jää surullisena kenkähyllylle. Onko tässä mitään logiikkaa teidän mielestä?

Tällä kertaa kassalle pääsivät siniset Höglin kiilakorkoiset kengät. Koska teen kenkähankintoja harkiten, niin tietty kengilläni on omat nimet. Näitä kutsuttakoon sairaalakiiloiksi, koska kengissä on ripaus mummo-tunnelmaa ja sairaalan lakanoiden väriä. Ei muuta kuin sisäänajamaan!

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Ranskalaistunnelmaa ja aitoa omenasiideriä


Vietettiin siipan kanssa merkkipäivää juhlistamalla sitä extempore ravintolatreffeillä. Helsingin ytimeen avattiin maaliskuun alussa uusi ranskalainen ravintola nimeltä Brasserie Le Havre, ja se sopi mainiosti paikkavalinnaksi. Me kun olemme hurahtaneet Midnight in Paris-elokuvan tunnelmasta ja koko kaupunki muutenkin liittyy juhlapäivään. Onneksi meille löytyi vapaa pöytä ilman varausta.

Brasserie Le Havre on Engelin suunnitteleman Hotelli Seurahuoneen yhteydessä ja atmosfääri kattokruunuineen oli sen mukainen. Tunnelmaa viritti vielä soittolista, jolle oli kerätty mm. La Vie En Rose -kaltaisia klassikoita. How romantic! Kliseistä kenties jollekin, mutta tämän naisen makuun se upposi. Ei olisi heti uskonut YkkösBonus- & Plussa-paikaksi. Vaikka olenkin kanta-asiakaskorttien suurkuluttaja, niin ravintoloiden kohdalla valtaketjujen kortit epäilyttävät.



Valitsimme Menu Chefin ja juomaksi kysyimme viinisuositusta tarjoilijalta. Meidän mainio herra-tarjoilija kuitenkin ehdotti viinin sijasta siideriä. Ei siis mitään kotimaan panimoiden tiivisteestä tehtyä siideriä, vaan ehtaa ranskalaista omenasiideriä.

Siiderin (Cidre Fermier) värikin jo kertoi, että pulloon on imetty useamman ompun mehut. Tavallisista kaupanhyllysiidereistä kun voi nähdä läpi. Ja voi itku sitä makua. Sehän oli mutkatonta kuin tuore omenamehu. Tällaista kaikkien siiderien tulisi olla.


Leikin tällä kertaa oman elämän ruokakriitikkoa toteamalla, että ruoka oli myös rehtiä ja maukasta. Alkuruoaksi oli etanoita valkosipulivoissa ja tryffeliöljyssä murennetun leivän kera. Nam! Etanat on ollut siitä asti mun herkkua, kun vaan ekan kerran rohkenin niitä maistamaan. Etanapannu tosin puuttuu edelleen omasta keittiöstä.

Pääruoaksi oli bouillabaissea sahramiaiolin kanssa. Kumpikaan ei ollut aiemmin ruokaa maistanut ja se kävi ilmi jo lausumisesta. Itsehän tilasin ruoan sanomalla ’puillapaisse’. Oikeaoppinen lausunta ilmeisesti olisi kuulunut ’bujabees’. Hups!

Bouillabaisse oli niin herkkua. Tässä ranskalaisessa kala-äyriäiskeitossa oli mm. lohta, sinisimpukoita, kampasimpukoita ja jättikatkarapuja. Omassa keittiössä tämä resepti päätyisi osastolle liian monimutkainen valmistaa.

Jälkkäriksi oli creme brulee ja mustaherukkasorbettia. Se oli toimiva duo. Creme brulee olisi yksistään jättänyt liian makean jälkimaun ja sorbetti puolestaan olisi ollut soolona turhan kirpakkaa. Mutta yhdessä, tai siis vuorotellen, nautittuna jälkiruoka oli erinomainen.

Kaikki meni simpukankuoria lukuunottamatta!


Palvelu oli ehkä hippasen liian verkkaista, mutta samaan aikaan kyllä saapui iso ryhmä. Mutta hei, mikäs tässä odotellessa, kun seuralaisen kanssa kuitenkin on tarkoitus olla koko elämä yhdessä.


sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Pitkät yöunet versus kulttuuririennot

Viikonlopun aamuihin kuuluu rutiininomaisesti pari kuppia kahvia ja Hesarin tavaaminen kannesta kanteen. Eilen silmäni pysähtyivät kulttuurisivuilla toimituksen suositukseen.



Samae Koskisen musiikki on aina uponnut mun makuun ja nyt olisi herran keikka Korjaamolla. Keikkakalenterin mukaan Helsingissä ei muita keikkoja ole lähiaikoina, joten nyt olisi toimittava, jos Samaen ja Korvalääke-bändin livemusisointia tahtoo kuulla.

Keikoilla käyminen on yhdenlaista sielunhoitoa. Arvostan suuresti ihmisiä, jotka osaa soittaa jotain soitinta taitavasti ja tuun hyvin onnelliseksi, kun saan kuulla tällaista livenä. Se uppoaa luihin ja ytimiin. Kortin kääntöpuolena vaan on, että yleensä keikat alkaa niin myöhään, että pari tuntia yöunista jää suosiolla kerryttämättä. Enten tenten, kulttuuri vai lepo?

Sattumoisin meidän vakkari Korjaamo-keikkakaverilla oli myös vapaa-ilta, joten illan suunnitelma oli oikeastaan sillä viimeistelty. Me mennään keikalle. Korjaamo on ehkäpä mun lempikeikkapaikka, sillä ratikkavanhukset tuovat vaunusaliin erityisen tunnelman.

Keikan aloitusaika oli vasta yhdeltätoista, eikä baarissa aloittelu vedä pahemmin puoleensa, joten päätimme käydä elokuvissa alkuillasta. Leffavalintana oli kepeä Vuoden se kestää. Elokuva antoi odottaa trailerin perusteella enemmän, mutta loppujen lopuksi oli selvästi ohuempi verrattuna vaikka Rakkautta vain-leffaan, joka on mielestäni erittäin onnistunut brittiläinen romanttinen komedia. Naurua ei kuitenkaan tarvinnut tässäkään leffassa säästellä.

Mutta back to Korjaamo. Tykkään hirmuisesti Samaen tarinankerronta taidosta. Toisaalta se vaatii myös keskittymistä kuuntelemiseen, että pysyy kärryillä. Uudelta levyltä mun ehdoton suosikki on keväisen kevyt Spoonriver. Ai että mitä rakastumisen huumaa koko biisi on täynnä. Olen helposti innostuvaa sorttia ja tämä biisi toimii itselleni iloisuuspiikkinä.



Jos rakastumisen alkuhuumasta luonnollinen siirtymä onkin kurkkaus vakiintuneeseen parisuhteeseen. Mä niin tykkään tästä videosta ja biisistä sen pelkistetyn ja totuudenmukaisen tunnelman vuoksi. Tämä on todellista romantiikkaa!



Vaikka takana oli kevään raskain työviikko ja ne pitkät yöunet olisi tullut tarpeeseen, niin oon silti iloinen, että uhrattiin pari unituntia kulttuurille. Musiikilla on voimaannuttava vaikutus. Ja kuten Samaekin sanoi, elämä kannattaa elää! Jos oikeasti tykkää livemusiikista, teatterista, näyttelyistä, niin eihän ole mitään järkeä asua Helsingissä, jos tätä tarjontaa ei käytä hyödykseen. Näin on marjat pihlajapuussa! Tämä kevät ja kesä olkoon kaikkien aikojen kulttuurikesä!


Jos joku on kovasti eri mieltä Samaen musiikista tai leffasta, niin muistetaan, että olen vain oman elämän kulttuurikriitikko.

lauantai 13. huhtikuuta 2013

Makeaa makua lihapulliin


Huumaannuin pari kuukautta sitten uusista kokkiohjelmista ja lainasin yhdeltä istumalta lähemmäs kymmenen mielenkiintoiselta kuulostavaa ruokaopusta kirjastosta. Päivien pyörteissä kirjapinkka kuitenkin jäi vähemmälle selailulle ja uusin sulavasti eräpäiviä kerrasta toiseen. Viimein tartuin ensimmäiseen kirjaan ja käärin hihat.


Tarkoituksena on testata näistä kirjoista ainakin yksi resepti per kirja. Päällimmäisenä pinossa oli Sikke Sumarin Sikke – Ruokaa rakkaudella. Kirjan kuvat ovat niin upeita, että välittömästi iski kaipuu italialaistunnelmiin. Ja jos kirjassa esitellään aukeamakaupalla italialaisten vanhusten kuvia, niin tämä mummukka antaa täydet pisteet jo siitä!



Päätin testata lihapullia napolilaisittain. Yleensä teen lihapullat kermaviilin ja korppujauhojen pohjalle. Tässä ensimmäinen etappi oli liottaa vaaleaa leipää lihapullataikinan pohjaksi. Enpä ole sitäkään aiemmin tehnyt. Muita (omasta mielestäni) poikkeusaineksia olivat persiljanippu, parmesaani, pinjansiemenet ja RUSINAT!

Rusinat kuuluu puolukoiden kanssa mun inhokkiruoka-aineksiin. Ne vaan ei sovi mun suuhun. Ajattelin kuitenkin reipastua ja uskoa reseptin alkuperäiseen kaavaan. Kuten Sikkekin kirjoittaa ”Kaikki eivät pidä rusinoista ruoassa, mutta jos jätät ne pois, tulos ei ole enää yhtä ihana yhdistelmä suolaista ja makeaa”. Laitoin rusinoita kuitenkin taikinaan viidenneksen vähemmän varmuuden vuoksi.

Taikina jätettiin hetkeksi oleskelemaan ja sillä aikaa laitoin tomaattikastikkeen tulelle. Taas päästään kohtaan ”mä en oo koskaan”. En nimittäin ole koskaan ostanut kokonaisia kuorittuja tomaatteja purkissa. Niiden pohjalta kuitenkin keitettiin sipulilla ja sellerillä täydennetty mainio tomaattikastike. Lopuksi vielä lisättiin ripaus sokeria eli taas makea ja suolainen kohtaa. 


Lihapullien paistaminen on ollut mulle aina jännittävä työvaihe. Jotenkin ne aina poksahtaa pannulla osiksi. Ohjeessa neuvottiin puuteroimaan lihapullapallerot kevyesti vehnäjauhoissa ennen pannulle laittamista. Ehkä tämä auttoi, sillä lihapullat pysyivät kasassa. Toisaalta mulla oli aseena uudenkarheat muoviset keittiöpihdit. Ai että ne oli kätevät verrattuna lastaan.

Paistopuuhissa jännää on myös se, että mistä tietää, että sisus on kypsä. Stressi! Pakko halkaista aina yksi ja todeta, että umpikypsäähän se on jo kuten kärtsähdysvaarassa olevasta pinnasta olisi voinut olettaa. Heh! Tässä tapauksessa paistetut lihapullat heitettiin tomaattikastikkeen joukkoon hetkeksi. Eli tarvittaessa


Mutta sitten lopputulemaan: Iiiik, tämä resepti oli todellakin testaamisen arvoinen. Spaghettipedille asetellut lihapullat twistasivat mielenkiintoisesti suolaisen ja makean rajamailla. Ja kyllä ne rusinat sopivat tähän. Ehkä kuitenkin pistän ne jatkossa pienemmiksi paloiksi. Maku oli niin jännä! Hoimme ”onpa jännän makuista” niin paljon, että epäilin pöydässä istuvan myös Pasila-sarjan Pekka Routalemmen.

Saattaa olla, että tämä on mun lemppari lihapullaresepti nykyään. Testatkaa ja kertokaa mielipiteenne. Resepti löytyy myös täältä.

Jos Sikke Sumari tulee joskus kadulla vastaan, niin paria asiaa tahtoisin tarkentaa.

Mitä käytännössä tarkoittaa persiljan hakkaaminen. Itse napsuttelin lehtiä saksilla pieniksi paloiksi, kunnes kyllästyin ja revin loput sormin. Ai olisi ko ne pitänyt pistää hakkelukseksi veitsellä? Ei kai nyt sentään morttelissa?

Entä mikä on passeli lämpö paistamiseen? Pitääkö pannu olla niin kuuma, että öljy räiskyy ympäri hellaa vai olisiko alhaisempi lämpö parempi tasaisen paistotuloksen saavuttamisen kannalta?

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Minikasvihuoneen harjakaisista yrttikylväjäisiin


Tarkoituksena on ollut jo kolmen kesän ajan kasvattaa itse yrttejä. Joka vuosi ollaan havahduttu syksyllä, että näköjään jäi taas yrttipuskat pelkäksi aikeeksi. Mutta nyt on minikasvihuone kasattu ja yrttimaa laitettu alulle. Ja nyt on vasta huhtikuun alku!


Ihan ensimmäiseksi rakennettiin (tai siis taloutemme miesääni kasasi) eräästä ruotsalaisesta nelikirjaimisesta huonekalujätistä hankittu minikasvihuone. Seinät ovat muovia ja metallikehyksetkin hieman hatarampaa rakennetta. En ole varma tarvitaanko tätä loppujen lopuksi, mutta koska euroja tästä ei pyydetty tusinaa enempää, niin sain heräteostos-pistoksen.

Kasaamisen jälkeen siirryttiin mullan ja siemenien pariin. Ostin Ikeasta (hups, nyt se lipsahti) myös herbs for dummies-setin, jossa oli kaikki vettä lukuun ottamatta valmiina idätystä varten.

Setissä oli 3 pahvimukia, 3 kookoskuitua olevaa kasvualustaa ja 3 erilaista siemenpussia. Kaikista jännintä oli mullanpaisuttaminen. Kasvualustat olivat siis eka tiivistettyjä kiekkoja, mutta kun niiden päälle kaatoi vettä, posahti kiekot meheväksi mullaksi. Kekseliästä!


Mullat vaan mukeihin, siemenet päälle, pieni möyhennys ja vettä kuorrutteeksi. Saa nähdä miten oreganot, sitruunamelissat ja persiljat lähtevät itämään Ikean tapaan kookoskuidussa.

Kun päästiin viherpeukuttamisessa vauhtiin, niin etsittiin viime keväänä kylvämättä jääneet yrtit toisille kasvualustoille. Näissä yrteissä tulee olemaan enemmän kokeellisen kasvatuksen makua, sillä jotenkin siemenpussit unohtuivat talveksi parvekkeelle… Netin luotettavien keskustelupalstojen mukaan pieni pakkanen ei kuitenkaan vie siemenistä itämisvoimaa.

Niinpä rohkenimme laittaa multapedille basilikaa, sipulia, lisää persiljaa ja liperiä. What?? En todellakaan tiennyt mitä liperi tai toiselta nimeltään lipstikka on, mutta wikipedian mukaan se tuo liemiruokiin lihaista makua.


Näitä siemenpusseja varten oli ostettu lisäksi hieman erilaiset kasvualusta, joka kulkee kaupoissa nimellä Jiffy-ikkunalautakasvihuone. Näistä pienistä pyöreistä pelleteistä pullahti vedenvaikutuksesta muhkeat multapallerot ja taas oli jännää! Kaikki toki eivät niihin mahtuneet, joten kaivoin siivouskaapin perukoilta pari pölyttynyttä ruukkua.

Tässä nyt sitten on meidän pieni ryytimaa:


Lopuksi vielä laitettiin kelmut ruukkujen päälle, ettei kosteus pääse karkaamaan. Jiffyissä oli valmiina muovinen kansi. Yrttien aikuiseksi kasvamiseen menee pari kuukautta. Nyt sitten vaan kevätaurinkoa odotellaan ja kastellaan.



sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Kolikot taskunpohjalta kiertoon




Pyykkivuori pääsi taas salaa kasvamaan korkeuttaan. Epäilen jälleen vallatonta kotitonttuamme, joka on jo lahjakas levittämään epäjärjestystä asunnossamme.

Pyykkäämisen tarpeeseen havahdun yleensä vasta sitten, kun pyykkikorin kansi ei mene enää kiinni, vaan tipahtaa kolinalla lattialle. Niin kävi nytkin.

Sulloessani vaatteita koneeseen tarkistin tapani mukaan vaatteiden taskut. Vastaan tuli epämääräinen mytty kassakuitteja, muistilappuja, ponnareita ja pinnejä sekä yllättävän paljon pikkukolikoita.

Aloin miettiä, että meidän talouden asiat ilmeisesti ovat hyvin, kun vaihtorahaksi saadut kolikot ovat saaneet unohtua taskunpohjalle. Oli miten oli, yleensä tipautan irtorahat matkasäästöpossuun, mutta nyt päätin ohjata ne hyväntekeväisyyteen.

Viime viikkoina Facebookissa on jaettu tiheään 875grammaa-ryhmän päivityksiä, jossa seurataan reippaasti keskosena syntyneen tyttövauvan elämään sopeutumista. Ryhmän perustanut tytön isä laittoi käyntiin myös varainkeruun uutta keskoskaappia varten Lastenklinikan kummien kautta.

Niinpä minäkin kesken pyykkäyksen kirjauduin verkkopankkin ja siirsin pienen avustussumman yhdistykselle. Ja kun nyt löysin pienen hyväntekijän itsestäni, niin laitoin samalla parit eurot myös Uusilastensairaala 2017-yhdistykselle. Ainahan se on parempi, että myös keskoskaapin ulkopuolella on tilat kunnossa. Nykyinen lastensairaala kun meinaa homehtua käsiin.

Jos siis löydät taskunpohjalta, pöydänkulmalta tai lattialle tipahtaneita kolikoita, niin mieti, jos laittaisit ne eteenpäin apua kipeästi tarvitseville.

Avustuskohteita maailmassa toki riittää, eikä kaikkia voi mitenkään tukea. Mutta kolikko sinne, toinen tänne auttaa tilanteita kummasti.

Ai niin, se pyykkikone pitää laittaa myös käyntiin…

torstai 4. huhtikuuta 2013

Tuoreempaa pastaa!

En ole ikinä aiemmin tehnyt itse tuorepastaa, mutta viime käynnillä appiukkolassa pääsin sitä kokeilemaan. Ja ai että se oli jännää!

Mieheni isä on innokas kokkailija ja joulupukin tuoma pastakone oli päässyt heti ahkeraan käyttöön. Kone on heidän keittiössä nykyään pultattuna kiinni työpöytään.

Mun vastuulla oli taikinanvalmistus. Ohje tavattiin Myllyn Parhaan durumvenhäjauhopussin kyljestä. Pasta syntyy niin simppeleistä aineksista, että ihan jäi epäluulo, että muistinko laittaa kaikki ainekset varmasti mukaan. Varsinkin kun kananmunan pystyi korvaamaan vedellä.

Taikinaan siis tuli vain jauhoja, vettä, suolaa ja öljyä. Kymmenen minuutin alustamisen jälkeen taikinaa sai jähmettyä kylmässä puoli tuntia. Sen jälkeen alkoi veivaaminen.

Taikinankäsittelystä ei sattuneesta syystä ole kuvia, koska kädet oli kirjaimellisesti kiinni pastassa. Taikina vedettiin kolmisen kertaa tasaisen telan läpi kulkureittiä välillä kaventaen. Taikina venyi venymistään. Siinä hässäkässä muistui mieleen takavuosien talk show Hyppönen Enbuske Experience, jossa Sara La Fountain opetti tuorepastan tekemistä Antti Jokiselle. Ja sitten ne rakastui. Myöhemmin kyllä erosivatkin.

Lopuksi tasainen tela vaihdettiin tagliatelleleikkuriin. Sen jälkeen tilanne ei ollut enää hallinnassa! Kone tykitti tagliatellea tulemaan ja aiemmin irrallisena pysynyt taikina ei enää tagliatellesuortuvina pysynyt erillisenä käsissä. Onneksi keittiöön riensi auttavia käsiä ja leikattu pasta saatiin laskeutumaan nätisti jauhoitetulle pellille. Veivauksen lomassa tagliatellea oli hyvä pätkiä sopivan mittaisiksi.

Tuorepastaa tarvitsi keittää vain kolme minuuttia. Osa taisi kyllä ylikeittyä, koska pastanauhat olivat kuitenkin tarttuneet toisiinsa ja erotteluun meni tovi. Keitettyyn pastaan suolan ja öljyn lisäksi pirskautettiin makua sitruunasta.

Ai että oli hyvää ja maukasta pastaa! Olisin heti halunnut tehdä lisää sitä. Ilmoitinkin, että meidän seuraavalla visiitillä tehdään tortellineja eri täytteillä!

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Rairuoho kuivilla

Niinhän siinä sitten kävi, että rairuohon viljely viinilaseissa ei mennyt ihan nappiin. Lupaavasta alusta huolimatta vanulappujen päälle kylvetyistä siemenistä ei kasvanut tuuheaa rairuohopöheikköä. Olisiko sitä pitänyt kuitenkin luottaa mustaan multaan?


Toki olimme pääsiäisen aikana poissa kotoa ja ruohoparka joutui sitkutella kuivana itsekseen neljän päivän ajan. Mutta oli se silti masentavaa, että kotona odotti voimattoman vihreä ja lähes takkuinen pääsiäisruoho.

Projektin epäonnistumiseen saattoi vaikuttaa myös se, että kylvöpuuhissa pussista taisi hulahtaa hieman liikaa siemeniä lasinpohjalle. Tämän vuoksi kaikki siemenet eivät saaneet kosketuspintaa vanuun.

Olen kuitenkin päättänyt, että tästä vuodesta tulee kaikkien aikojen viherpeukalo-vuosi! Jos tällaiset sesonkiheinät tai muut vastaavat koristekasvit eivät tästä taloudesta lakastumatta selviä, niin koitetaan sitten hyötykasveja.

Eteisessä odottaa kokoamistaan minikasvihuone parvekekäyttöön. Tarkoitus on täyttää se nyt näin alkuun erinäisillä yrteillä. Se onkin sitten oman blogipostauksen paikka. Minun tuurilla kasvikopista puuttuu ratkaiseva ruuvi ja homma levähtää niille sijoilleen…
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...