Ensikertaa pihatalkoissa ja kirpparimyyjättärenä

Vaikka tässä on ehtinyt kertyä vuosirenkaita yli kolmekymmentä, niin en ole koskaan aiemmin vielä päässyt osallistumaan taloyhtiön pihatalkoisiin. En ole suuremmin puutarhaihminen, joten aikaisempina vuosina on sattumalta tullut jotain muuta menoa. Tämän vuoden talkoopäivänä ei ollut mitään valmiita suunnitelmia, joten suuntasimme reippaan ujosti ahkeroimaan yhteisen pihan vuoksi.

Ja sehän oli itse asiassa ihan kivaa. Kunnostauduin haravan varressa ja se oli kiertoliikkeineen hyvää treeniä. Siistin sisätyöntekijän kämmenet tosin oli fyysisestä työstä hellänä loppupäivän.

Lauantaisten talkoiden jälkeisenä päivänä oli jälleen tiedossa oleskelua ulkona naapureiden kanssa. Taloyhtiömme pihalla nimittäin järjestettiin pihakirppis. En ole aiemmin myynyt Huutoa lukuun ottamatta mitään kirppareilla, mutta nyt innostuin täysin oman myyntipisteen pystyttämisestä. Tässä tapauksessa kun ei tarvinnut kantaa tavaroita muuta kuin ulos. Myyntituotteita valitessani tuli samalla tehtyä siivousoperaatio kaappeihin. Mahtavaa!

Onneksi sää oli mainio, eikä vesisade kastellut mun pientä boutiqueta. Ilma oli jopa niin aurinkoinen, että ihoni paloi ensimmäisen kerran tänä suvena. Eihän mulle tullut edes mieleen laittaa aurinkorasvaa toukokuussa!

Kolmen tunnin aikana olisi saanut käydä enemmänkin ostajia, mutta nyt on seuraavaa matkaa varten taksimatka ja lentokenttäoluet tienattu.

Tärkeämpää ehkä kuitenkin oli tutustuminen naapureihin. Todella harvoin tulee törmättyä edes saman rappukäytävän asukkeihin saati sitten pihan toisella puolella asuviin. Kaupustelun lomassa oli hyvin aikaa rupatella ja ideoida, mitä vastaavanlaisia yhteistempauksia voitaisiin jatkossa tehdä. Meillähän on kivoja naapureita!

Kirpparin päätteeksi ja myyntipaikan kasaamisen jälkeen roudasimme vielä porukalla taloyhtiön grillin ulos ja paistoimme parit makkarat. Ja mikä parasta, eilisistä pihatalkoista oli vielä jäänyt olutta ja siideriä. Ai että maistui hyvältä, kun oli päivän puhunut tohkeissaan. Ihan siinä kärtsänneen ihon punakin haaleni.

Kuppikakkujen kanssa kylään

Olen kaivanut itsestäni sisäisen Täydellisten naisten Bree Van de Kampini. Lupauduimme ystäväpariskunnalle muuttoavuksi, mutta aikataulut menivätkin haastaviksi, emmekä olisi ehtineet paikalle ennen viimeistä kannettavaa laatikkoa. Päätimme kuitenkin mennä kurkkaamaan, miltä uuden kodin fengshuit näyttävät. Mutta eihän sitä nyt kahta kättä heiluttaen sopinut mennä. Niinpä leipaisin mukaan muffinseja. Ihan niin kuin tv-sarjan Bree aina kun naapurustoon muutti uusi asukas!

Halusin tehdä vadelmamuffinsseja jollain kreemikuohkerolla. Reseptin löysin siten, että laitoin hakusanaksi vadelmamuffinsin ja valitsin Googlen kuvahaun perusteella kauneimman leipomuksen. Päädyin tekemään Leinikki-blogin ohjeella vadelma-valkosuklaa muffinsseja mangotwistillä.

Valmistus oli vallan helppoa. Ainekset vaan sekaisin ja herkut uuniin. Raastettu valkosuklaakeko näytti niin herkulliselta, että olisin voinut lusikoida sen parempiin suihin heti. Ja pakastevadelmatkin näyttivät niin fresseiltä ja mehukkailta, kun niistä pirskahteli väriä taikinaa sekoittaessa.

Haastavin vaihe oli uunilämpimien leivonnaisten kuljetus. Kuorrutteen lusikoin rasiaan ja otin pursotusvälineen kylään mukaan. Jos olisin pursottanut mango-tuorejuusto-tomusokeri-kuorrutteen valmiiksi, niin varmasti muffinsit olisivat menneet matkalla ylösalaisin ja lopputulos olisi ollut nolo sotku.

Perillä herkut olivat sopivan jäähtyneitä, mutta silti tuoreen maukkaita. Eikä kuorrutekaan sulanut kuppikakun päältä.

Ai että oli kiva viedä tällainen uunituore tervehdys nälkäisille muuttajille. Loppujen lopuksi leipomisesta ei ollut edes vaivaa, koska pidän tosi paljon siitä puuhasta. Hyvä vaan, kun sain viedä herkut jollekin muulle syötäväksi.

Twiit sanoo Kylpyankankeltainen arki

Kehitys kehittyy ja niin tämäkin blogi vaakkuu jatkossa myös Twitterissä.

Lähinnä ajattelin hyödyntää palvelua uusista postauksista tiedottamiseen. Saatan toki välillä tempaista sinne jonkun muunkin 140-merkkisen ajatuksen.

Blogini seuraamista voi Twitterin lisäksi harrastaa Blogilistan, Bloglovinin ja Googlen lukuluettelo-vekottimen avulla.

Puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, Twitteristä ei päivääkään. Nyt ollaan ajassa mukana.

Zen-asenteella lenkille

Juuri kun pääsin julistamasta Citius, Altius, Fortius -projektini uutta tulemista, loukkasin selkäni ja olin lääkärin määräämänä levossa yli kaksi viikkoa. Ai että mun mieltä korpesi olla iisisti, kun just olisi tehnyt mieli liikkua keho puhtaaksi. Lepo kuitenkin oli tarpeen, sillä ilman sitä selkä ei olisi tullut kuntoon.

Levon aikana aktivoidun mentaalipuolen ja juoksumotivaation treenaamisessa. Tässä kohtaa astuu kuvaan zen ja muut henkiset tasapainot. Olimme nimittäin maaliskuussa Tokiossa ja siellä oli aistittavissa, miten korkea työmoraali teki miljoonista ihmisistä suorittavia ja kilpailevia työmuurahaisia. Silti nämä ihmiset olivat rauhallisia ilman turhia hötkyilyjä. Vilkas systeemi vaikutti tasapainoiselta. Oli mielenkiintoista seurata, miten pitkän työpäivän jälkeen businessmiehet astelivat pilvenpiirtäjien juurella sijainneelle temppelille tekemään buddhalaiset rituaalinsa. Mietin, että tässä täytyy oikeasti olla joku voima.

Niinpä päätin marssia kirjakaupan uskonto-osastolle kartoittamaan, olisiko buddhalaisuus-hyllyllä mitään arjen jaksamiseen liittyvää opusta. Silmiini osui tämä Zen ja juoksemisen taito-kirja, joka lähti mukanani kassalle.

Kokonaan en ole vielä kirjaa kahlannut läpi, mutta sisältö on tuntunut järkeenkäyvältä alusta alkaen. Vaikka en arkiaamuisin innostu juoksemisesta, niin tämän ensimmäisen kappaleeni luettuani olin valmis kokeilemaan päivän aloittamista juoksulenkillä:

”Yön hiljaisuus väistyy yksittäisten lintujen sirkutuksiin, ja pian koko joukko lintuja liittyy mukaan. Jalkapohjiesi vakaat iskut jalkakäytävällä antavat niiden laululle tasaisen tahdin. Koko kuoro toivottaa uuden päivän tervetulleeksi. Liikut sinua ympyröivässä maisemassa. Olet osa maisemaa ja maisema on osa sinua.”

Tämän pidemmälle ei periaatteessa olisi tarvinnut lukea, sillä sain välittömästi motivaatiopiikin lähteä juoksemaan lintukonsertin tahdittamana. Käytännössä juokseminen on ärsyttävää, koska matka pitää suorittaa pisteestä A pisteeseen B ja siinä hässäkässä voi jäädä huomaamatta mitä kaikkea hienoa matkalla voi kokea. Tästä kirjasta pitäisi irrota tärppejä, miten matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Harmi vaan, että liikuntakieltoni latisti tämän innostuksen sillä hetkellä. Mutta nyt perjantaina vapaapäivän myötä lähdin aamupäivälenkille ja voi pojat olin virkeyttä täynnä.

Tai no, tietenkin askel alkoi painaa ja hengästyminen häiritä, mutta silti asetelma oli kohdillaan. Ilma oli sumuisen raikas ja maailma tuoksui heräävältä/viherruskealta keväältä. Hiekka rapisi lenkkareiden alla ja arkiaamun lenkkipolku oli lähes kokonaan yksinoikeudella käytössäni. Iltapäivisin ja viikonloppuisin lenkkireittini on ruuhkainen jos jonkinlaisista treenaajista, mutta nyt vastaan tuli vain synnytystään odottava sauvakävelijä, ikiliikkuja eläkeläisjuoksija, valkovuokkoja kuvannut herrasmies ja lähikoulun pyöräretkelle lähtenyt oppilasletka.

Mieleeni tuli väistämättä takavuosien Becel-mainos. Siinä tv-mainoksessa yksinäinen lenkkeilijä juoksi rauhallisella metsäpolussa terveen oloisena ja kertoja toteasi ”sydämesi on tärkeintä mitä tulet ikinä omistamaan. Pidä siitä huolta.”

Näinhän se on! Vaikka nyt lenkkimotivaationi on kohdillaan, niin notkahtamisia varmasti tulee. Silloin täytyy kaivaa terveyspoliisin sakkolappu esiin ja laittaa itsensä sen uhalla liikkeelle. Vaikka normaalipainoisen mitoissa tällä hetkellä olenkin, niin vyötärörasvoja tässä kuitenkin on tarkoitus sulattaa sisäelimien ympäriltä. Pitäähän niilläkin olla tilaa työskennellä ja elää zenisti.

Tämän aamupäivälenkkini jälkeen olin muuten niin totaalihiessä kuin vaan voi olla. Ja ihan kuin koko päivän olisi nesteet kiertänyt kehossa tuplavauhdilla. Jos jo puolen tunnin juoksemisesta tulee näin puhdistunut olo, niin kenties rohkenen kokeilemaan sitä ihan tavallisena työaamunakin. Ainut este taitaa olla se, että miten saan kammettua itseni ylös normaalia aiemmin? Täytyy siis jatkaa seesteisen juoksemisen opintoja kirjasta.

Jäätelötehtailua aurajuustosta ja avokadosta

Nyt on taas Kylpyankankeltaisen arjen jäätelötehtaalla tehty kokeellisia sekoituksia. Tällä kertaa valmistin avokadojäätelön alusta alkaen itse ja toinen testi oli aurajuustojäätelö!!!

Aurajuustojäätelöön hain reseptin Valion sivuilta. Tämän siis toteutin helpomman mallin mukaan eli sekoitin valmiin vaniljakermajäätelön sekaan melkein paketillisen aurajuustoa. Ehkä puolikas pakettikin olisi riittänyt. Annosta oli tarkoitus sulostuttaa vadelmilla, mutta ne unohtuivat kauppaan.

Aurajuustojäätelö jakoi jäätelöraatimme mielipiteet. Itse pidin tästä makean ja suolaisen viehkeästä yhdistelmästä, mutta muut eivät olisi olleet valmiita syömään koko litraa kerralla. Toisin sanoen tykkääminen riippuu siitä kuinka avoimesti rakastaa aurajuustoa. Ja voin paljastaa, että minä rakastan! Jouluna laitoin sitä myös riisipuuroon.

Avokadojätskin toteutin Baking Instinct-blogin ohjeella. Toisin kuin viimeksi, nyt tein massan itse ohjeen ainesten mukaan. Tähän tarvittiin ruokokidesokeria, limetinmehua, vaniljatanko, avokadoa ja täysmaitoa. Punaiseen maitoon päädyin siksi, koska en löytänyt mantelimaitoa. Missä sen pitäisi olla kaupassa, jos sitä ei ole kylmäkaapissa eikä soija- ja kauramaitojen kanssa samalla sektorilla?

Täytyy kyllä myöntää, että tämä versio oli parempaa kuin ensimmäinen kokeiluni. Varsinkin lime toi raikkautta makuun ja massan mukaan rouhitut rosepippuritkin maistuivat selkeämmin kielen päällä. Tässä avokadojäätelössä oli myös sorbetin kesäistä tunnelmaa ja raati arvosteli tämän reseptin näistä kahdesta voittoon.

Nyt kun oon päässyt hyvään vauhtiin tässä jäätelötehtailussa, niin mitähän makua sitä koittaisi seuraavaksi? Ehkä erikoistun sorbettien sekoitteluun.