Lehtikatsaus: Kodin Kuvalehden Joulu 2013

Kodin Kuvalehden perinteinen Joulu-lehti ilmestyi lehtihyllylle kuin jouluenkeli paimenille. Jouluhysteria sentään! Saako nyt jo villiintyä joulusta? Kyllä saa! Jouluaattoon on enää 2 kuukautta. Tänne kaikki joulukoristeet, -laulut ja -leivonnaiset heti nyt!

Ilahduin tämän vuoden Joulu-lehden kannesta paljon. Sen kuva on virkistävä. Eikös yleensä joululehtien kannessa ole joku seesteinen joulukattaus tai muuten vaan onnellinen perhe? Tässä on sievästi koristeltuja pipareita ruudukoissa. Piparibingo voi alkaa.

Sisäsivuilta top3 kiehtovimmat jutut olivat romukranssi, lusikkakuusi-himmeli ja nappikortti. Pääsääntöisesti välttelen askartelemista, mutta näissä on kivaa värkkäämisen tunnelmaa.

Romukranssi on sen verran rujo ja arkirehellinen rinkula, että sitä täytyy ehdottomasti testata. Pahviin kiinnitetään kuumaliimalla erinäistä rompetta ja roikamaa. Lopuksi koko homma kuorrutetaan spraymaalilla. Lehdessä kranssi oli maalattu valkoiseksi, mutta meillä kun ei valkoista kotia ole, niin tämän talouden kranssi olkoot kultaisen keltaisen ruosteinen. Nyt täytyy kollata kaikki laatikot ja etsiä pikkutavaroita. Sitten tarvitsee hommata vaan joku pahvi, liimaa ja maalia.

Käytöstä poistetuista aterimista voisi rakentaa jonkinmoisen himmelin. Ne perinteisemmät olkihimmelit kun ovat aavistuksen pelottavia. Romutuunaus on muutenkin in.
Korkkikuuset ja kynttilöiden lettupannu-alunen toisivat piristystä perusjoulukoristeluihin. Nämä kyllä saattavat jäädä, koska vietämme kuitenkin joulun synnyinkulmilla ja oma koti voi jäädä kiireen tullen vaikka siivoamatta.

Napeista tehty kuusifiguuri on hauska korttiajatus. Mutta en todellakaan ala napittaa kymmeniä kortteja. Huomattavasti näppärämpi keino on asetella napit kuuseksi, napata siitä kuva, lisätä siihen joulutervehdykset allekirjoituksineen ja lähettää kortit painoon. Sitten vaan nimet kuoriin, joulupostimerkki ylänurkkaan ja kuorinivaska postiin. Juu, juu.

Oli lehdessä paljon muutakin, mutta en lähde paljastamaan tämän enempää ettei mahdollinen lukukokemuksenne mene pilalle.

No mutta. Tästä tulee niin kaikkien aikojen joulu! Katsotaan vaan mihin saakka innostus kantaa vai lopahtaako se jo ennen ensimmäistä adventtia.

Syksy on ihmisen parasta juoksuaikaa

Kerrottakoon se heti alkuun, että pidän syksystä enemmän kuin kesästä! Mielenvikaista jonkun mielestä, mutta ihmiset nyt vaan on veistetty eri puista.

En vaan innostu selkäpiitä juoksevista hellehikikarpaloista ja silmät siristävästä auringonpaisteesta samaan tapaan kuin syksyn raikkaudesta ja väriloistosta. Syksyn myötä piristyn ja saan energiaa yllättäviinkin asioihin. Näin kävi esimerkiksi juoksuharrastuksen kohdalla, kun huomasin olevani innoissani 10 kilometrin lenkillä kesän juoksulakon jäljiltä.

Keväällä julistin citius, altius, fortius -tekstissäni sitä kuinka nyt pysyy kuntoilumotivaatio korkealla ja juoksemiseenkin hain fiilistä opuksista. Mutta kesän startattua juoksuinto laski samassa suhteessa kun elohopea nousi lämpömittarissa. Kesäkuumalla vietin sporttihetket mieluummin ilmastoidulla salilla.

Eräänä syyskuun sunnuntaina oli niin mahtavan aurinkoinen keli, että päätin lähteä reippailemaan. Mieli oli niin virkeä, että koitin kuinka pitkälle jaksan juosta. Runsaan tunnin kuluttua huomasin, että kymppi oli taittunut huomaamatta. Mitä ihmettä?

Eihän mulla nyt niin sinnikäs peruskunto voi olla! Matka taittui yllättävän helposti, kun katseli mitä matkan varrella tulee vastaan. Siirtolapuutarhassa korjattiin talteen kesän viimeisiä juureksia. Äiti ja aikuinen tytär olivat lähteneet sulattelemaan sunnuntailounasta. Jostain leijaili pizzantuoksu eli siellä oli selkeästi krapulapäivä. Tuliko tuo lenkkeilijä jo toisen kerran vastaan? Keltaiset lehdet leijailivat hiljalleen puista ihan kuin lumi kirpakkana pakkaspäivänä. Tyyntä joenpintaa halkoi paikallisen melontaseuran jäsen. Ihastuttavaa!

Täytyy kyllä myöntää, että oon ylpeä itsestäni. Jotenkin päähäni on juurtunut ajatus, että en millään jaksa kipittää viittä kilometriä enempää. Tuo kymmenen kilometriä on vaikuttanut pitkältä matkalta jo lapsena; pienen kunnan sivukylältä kun oli kymmenen kilometriä kirkonkylälle. Eihän sinne saakka voinut jaksaa jaloilla. No ei varmasti jaksakaan, jos ei edes anna itselle tilaisuutta testata pidemmän lenkin vetämistä.

Tuon sunnuntain jälkeen olen vetäissyt saman 10 km lenkin jo useamman kerran. No okei, parilla ekalla kerralla annoin itselleni luvan kävellä ylämäet, mutta joenvarsimaastossa niitä ei valitettavasti kovin paljoa ollut. Joka kerta aika on parantunut. Varsinaisesti en aikaa yritäkään juosta, koska se tekee tilanteesta kilpailuhenkisen ja hauskuus katoaa. Mutta silti toivon kuntoni kasvavan niin, että alittaisin tunnin. Enää olisi kirittävänä neljä minuuttia.

Olen ottanut sunnuntait juoksupäivikseni. Kun tiedän, että on vain se yksi juoksupäivä, niin innostus ei kärsi inflaatiota. Toisaalta nyt maanantaina jo salaa odotan viikonloppua, että pääsen kirmaamaan syksyn keltaiselle matolle.