Nettijoogaa raskaana oleville

Jatketaan vielä hetki raskausajan kehonhuolto-teemalla. Edellisessä postauksessa kirjoittelin, niin osallistuin ohjatulle MamaPilates-kurssille, koska pilateksesta mulla ei ole paljon kokemusta entuudestaan.

Sen sijaan joogan perusteet ja erityisesti astangajooga on tuttua puuhaa, etten kokenut tarvitsevani erikseen maksullista ohjausta siihen. Ennen raskautta kun kävin säännöllisesti astangatunnilla ja opin pääsemään sen avulla omiin tiloihin rentoutumaan. Näistä opeista on varmasti hyötyä, kun synnytyksen aika kohta koittaa.

Astangasta täytyi kuitenkin jättää osa liikkeistä heti pois, ettei kohtuun osu liikaa kiertoja ja kyydissä joogaava vauva mene sen vuoksi ihan linttaan. Tässä loppuvaiheilla onkin vatsa tullut tielle ja se on estänyt liikkeiden oikeaoppisen tekemisen.

Niinpä päätin kaivaa netistä joogavideoita, jotka on suunnattu raskaana oleville. Löysin nämä Body Talkin videot, joissa ohjaaja näyttää itsekin olevan hyvin loppusuoralla raskautensa kanssa. Niinpä olenkin hänen kanssaan joogaillut useamman kerran joka viikko.

Videot on jaettu 10 minuutin osiin ja jos kaikki tekee putkeen, saa siitä mukavasti lähes 50 minuutin harjoituksen. Liikkeet eivät ole kovin raskaita, mutta kun niihin yhdistää syvän joogahengityksen, niin kyllä näillä lämmön saa pintaan.

Tässä jakoon muillekin raskausjoogasta kiinnostuneille nämä videot:

Pilatesta raskaana – Kirppanoiden Mamapilates

Normaalioloissa viikoittaiseen liikuntakalenteriini kuuluisi tanssia pari kertaa viikossa, astangajoogaa sekä fiiliksen mukaan kuntosalia, juoksulenkkejä ja uimista. Raskauden puolen välin jälkeen lajeja piti miettiä uusiksi. Kaikki vanhat kun ei sellaisenaan enää täysin mennyt.

Mulle oli heti selvää, että menen joko raskaana oleville suunnattuun joogaan tai pilatekseen. Täällä Helsingissä kun tuntuu molempiin lajeihin löytyvän näitä erikoisryhmiä kivasti. Lopulta päädyin pilatekseen, koska sitä en ole kovin paljon harrastanut ja joogaa pystyn jo olemassa olevilla opeillani soveltamaan kotosalla.

Päädyin ilmoittautumaan Kirppanoiden järjestämään MamaPilatekseen:

”Pilates-harjoittelun avulla opit oikeaa kehonhallintaa ja harjoitat kestävyyttä ja koordinaatiokykyä. Harjoittelu vahvistaa syviä vatsa- ja selkälihaksia sekä lantionpohjaa ja auttaa säilyttämään hyvän ryhdin raskauden aikana. Tunneille voi tulla missä tahansa raskauden vaiheessa ja voit halutessasi käydä useammalla peräkkäisellä kurssilla. Pienryhmässä ohjaaja voi antaa myös vaihtoehtoisia liikkeitä ja alkuasentoja.”

Ihan heti en ryhmään mahtunut mukaan ja jouduin odottelemaan paikkaani useamman viikon. Ryhmiin kun otetaan vain 8 osallistujaa, joten jonottaminen ei sinänsä tullut yllätyksenä. Aloin kuitenkin pelätä, että pystynköhän enää viimeisellä kolmanneksellani tekemään liikkeitä kunnolla. Kuuden kerran kurssi kun ajoittui oman raskauden osalta viikolle 31-36. Pelko oli kuitenkin turhaa, sillä ihan hyvin etukumpuni kanssa pärjäsin tunneilla.

Ohjaaja oli oikein ammattitaitoinen ja tunnit mielenkiintoisia. Pidin siitä, että ryhmäkoko oli pieni. Näin ohjaaja ehti kiertää salissa ja korjata mahdollisia asentovirheitä. Tykkäsin myös siitä, että liikkeiden lomassa opeteltiin hengittämään kipuun päin eli lieventämään hengityksen avulla liikkeistä syntyvää lihasrasitusta. Tätä tekniikkaa tulee varmasti hyödynnettyä sitten synnytyksessäkin. Missään perhevalmennuksessa kun ei olla opeteltu hengitystekniikoita kuten elokuvissa tehdään. :)

Plussaa tulee myös siitä, että joka kerta tehtiin erilaisia harjoituksia lantionpohjalihaksille. Vielä kun muistaisi treenailla niitä myös kotioloissa.

MamaPilateksessa käytettiin monipuolisesti eri välineitä. Oli jumppapalloa, painopalloja, kuminauhoja… Jännä juttu, miten esim. 1,5 kilon pieni paino voi tuntua raskaalta, kun sen kanssa tekee liikkeitä sitkeästi hengityksen kanssa. Normaalisti kuntosalilla kun noin pienille painoille on vain hymähtänyt.

Kirppanoilla on useampia toimipisteitä, mutta itse kävin Helsingin keskustan toimipisteessä Kansallisteatterin takana. Sinne kun oli näppärä tulla töistä päin ja myöhemmin lomalla kotoa käsin. Toisaalta paikkaan liittyy kurssin ainoat miinukset; Pukeutumistila ja erityisesti vessa kun olivat auttamattoman pieniä. Siellä kun pyöri ja jonotti 8 naista ison mahan kanssa ja mahdollisesti seuraavasta ryhmästä toinen samanlainen lauma, niin ahtaaksihan se meni.

Oma haaste oli myös oikean hengitysrytmin löytäminen. Joogaan tottuneena kun pilateksessa sisään- ja uloshengitys menee osittain päinvastaisella rytmillä suhteessa avaaviin ja sulkeviin liikkeisiin. Juttelin tästä yksi kerta ohjaajan kanssa ja tämä on kuulemma hyvin yleinen probleema. Mutta kuten hänkin sanoi, tärkeintä on, että hengitys kulkee joka suuntaan.

Mukavuusalueen ulkopuolelle SUP-laudalla

Monien muiden tapaan myös minä koitin SUP-lautailua. Laji tuntuu ihastuttavan ja keräävän uusia lajinkokeilijoita. Itse kuitenkin olin enemmänkin kauhuissani, kun lauta työnnettiin merelle.

Kesän trendilajiksi noussut suppailu (Stand Up Paddling) tarkoittaa siis sitä, että surffilaudan kaltaisella laudalla lähdetään melomaan seisaaltaan laineille. Meidän ryhmä varasi alkeiskurssin TwentyKnotsilta. Sessio kesti 2 tuntia ja maksoi 40 euroa per pää. Meidän porukassa taisi olla 12 henkilöä. Tämän ohjatun tutustumisen lisäksi kaikki saivat yhden tunnin lautavuokran kaupanpäälle.

Lyhyen kuivaperehdytyksen jälkeen napattiin yllättävän painavat laudat kainaloon ja laskettiin ne vesille. Aluksi onneksi suppailuun sai totutella polviltaan, mutta melko nopeasti oli jaloille nousun vuoro. Oh dear sitä jalkojen tärinää. Tuuli oli tyyni sinä iltapäivänä, mutta silti pienikin aallokko sai tasapainon sheikkaamaan.

Olen siis itse varsinainen maakrapu ja vesi on mulle hieman pelottava elementti. Peltojen keskellä kasvaneena kun pelkään syviä kohtia. Vettäkin voi mennä suuhun ja piilarit huuhtoutua silmistä. Hih! Perääntymistä en kuitenkaan pitänyt edes vaihtoehtona. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön! Ja niin sitä lähdettiin kiertämään Kuusisaarta.

Kierros meni muuten hyvin, mutta yhden kerran törmäsin jonkun hienostotalon laituriin. Aallot painoivat niin voimakkaasti rantaa kohden, enkä millään saanut lautaa ajoissa kääntymään. Tilanne oli kuin Titanicista; koko ajan uskoin laudan kääntyvän, mutta niin se jäävuori vaan siihen kurssille ilmestyi. Onneksi toinen ohjaajista ilmestyi juuri törmäyshetkellä mun rinnalle ja saneli ohjeet mennä nopeasti polville.

Suppailulle kertyi matkaa 4-5 kilometriä. Sen jälkeen kyllä oli niin väsyneet lihat jaloissa ja käsissä. Kierroksen jälkeen tehtiin vielä venyttelyjä SUP-joogaohjaajan neuvoilla.

Näin jälkeenpäin olen todella ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä suppailemaan. Tämä oli todellinen retki epämukavuusalueelle. Vaikka tärisevät reidet aluksi keikutti lautaa, niin silti noin vaan kierrettiin Kuusisaari ja pahimman merenkäynnin jälkeen jo hymyilytti. Nyt oon vähän enemmän sinut veden kanssa.

Tässä vielä loppuun fiilistelykuva loppuvenyttelyistä. Kuva lainattu TwentyKnotsin Instagramista.



Niin ja pahoittelut blogihiljaisuudesta! Joskus vaan muut asiat menevät tärkeysjärjestyksessä edelle. ;)

Irtiotto arjesta – miniloma Leville

Tänä talvena kun lumivaihe meni täällä Etelä-Suomessa niin nopeasti ohi, päätimme varata parin päivän lumifiilistelyn Leville.

Suunnitelmissa on ollut jo useamman vuoden ajan lähteä Lappiin kahdestaan, mutta jotenkin se vaan joka vuosi on jäänyt. Samalla rahalla kun saa lennot Keski-Eurooppaan kuin sesonkiaikana Lappiin. Nyt kuitenkin vastaan tuli sopivat päivät ja huokeat Finnairin lennot.

Olimme perillä kolme päivää, joten lentäminen oli oikeastaan ainut vaihtoehto matkatavaksi. Autolla tai junalla Suomen toiseen päähän suhaaminen ei oikein innostanut. Helposta matkustamistavasta huolimatta jännitysmomentteja riitti lähdönhetkellä. Kellot nimittäin siirrettiin edeltävänä yönä tunnilla eteenpäin ja meidän piti olla kentällä ennen kuutta. Onneksi kännykän automaattinen ajanpäivitys toimi, emmekä missanneet aamulähtöä.

Näkymä hotellista

Perillä Levillä autottomana oli helppoa. Kittilän kentältä hypättiin bussin kyytiin, joka vei hotellin kulmalle saakka. Yövyimme Break Sokos Hotel Levissä. Se sijaitsi keskellä Levin keskustaa, joten laduille ja ravintoloihin oli lyhyt kävelymatka. Hotelli oli kyllä erinomainen ja sisustuksessa oli mukana elementtejä Lapin luonnosta.

Vaikka Suomessa nyt ei hirveästi tule hotelleissa yövyttyä, niin täytyy kyllä sanoa, että Levin hotelli on Sokos Hotelleista paras. Meillä oli huoneessa mm. oma sauna ja siellä rentoutuminen teki latulenkin jälkeen niin hyvää.

Kokolattiamatto Lappi-twistillä

Loman urheilumuotona meillä oli perinteinen sivakointi. Mä kun en alamäkikammoisena oikein enää rohkene mäkeen mennä. Mutta hiihtäminen oli niin ihanaa! Ladut oli kunnossa, aurinko paistoi ja latukahvilat kerrassaan ihastuttavia. Kolmen päivän aikaan vedettiin pertsaa 50 km, syötiin suussa sulavia lettuja ja munkkeja ja juotiin lämmintä mehua. Kyllä oli niin kansallisromanttista taas!

Lisäpuhtia ladulle

Viimeisen päivän iltapäiväksi varasimme hieronnat molemmille. Ai että se teki hyvää hiihtourakan jälkeen. Sen päätteeksi menimme vielä Hotelli Levitunturin kylpylään lillumaan. Kylpylään tehtiin pari vuotta sitten iso laajennus ja sieltä erityisesti jäi mieleen ulkoaltaat ja kylmän & kuuman veden kävelyaltaat.

Tulopäivän lappi-lounasbuffaa lukuun ottamatta päivien ruokailut ajoittuivat iltaan. Ekana iltana haukattiin poroburgerit Bistrossa, mutta ne maistuivat harmillisesti melko väsyneiltä. Toisena iltana meillä oli varattu pöytä Saamen Kammiin. Paikka on aito saamelainen maan alle rakennettu turvekammi, jossa ravintola siis toimii. Tarjolla oli perinteisiä lappilaisia ruokia, joita valmistettiin elävän tulen äärellä keskellä ravintolaa. Kajauttipa illan isäntä ruokailun päätteeksi vielä joikut ja kertoi parit tarinat saamelaisista.

Poro-parkaa, mutta niin hyvää!

Vikana iltana haluttiin pororuokiin jo vaihtelua, joten nautimme päivällisen Asia Brasseriessa. Mainiota ruokaa sielläkin. Erityisesti jälkiruoka, inkivääri creme brulee ja limesorbetti, löysi paikan mun sydämestä.

Inkivääriä ja limeä, nam!

Vaikka Levi nykyään onkin melkoinen hiihtokeskus ja aiheuttaa välillä mielikuvan talven Kanariansaarista, niin silti mä niin tykkään siitä paikasta.
Lapsuudessa me matkustettiin sinne perheen kanssa aina talvilomilla. Niiltä ajoilta on paljon rakkaita muistoja ja siksi Leville palaaminen lämmittää sydäntä kovin. Hienoa, että viimein päästiin sinne myös ihan kahdestaankin.

Näkymä Levin keskukseen Express-gondolihissin yläpysäkiltä.

Hyvinvointia kera ystävien

Tammikuussa saatiin sovittua kahden pitkäaikaisen ystävän kanssa, että vietetään hyvinvointi-viikonloppu. Ajatus lähti siitä, että ilman kasvokkain oloa jää niin paljon asioita puimatta. Kaikille sopivan viikonlopun löytämiseen meni monta kuukautta, mutta odotus kannatti.

Mitä me sitten tehtiin? Lähinnä tietenkin rupateltiin ja parannettiin roppakaupalla maailmaa, mutta sen lisäksi oikeasti otettiin mukaan hyvinvointia edistäviä juttuja. Perjantaina tehtiin maukas kana-halloumi-wokki. Kevyttä apetta, mutta ei liian. Tämän jälkeen parkkeerattiin viinilasien kanssa Voice of Finlandin äärelle ja upotettiin koivet jalkakylpyyn. Ai että oli näppärää, kun ihan kotikonstein sai talven kovettumat kantapäistä pois.

Lauantai aloitettiin astangajooga-tunnilla, jonka jälkeen olikin jo vuoro kevyen kenttälounaan. Näillä eväillä jaksoi hyvin siirtyä shoppailemaan kylille. Kauppojen sulkeuduttua suunnattiin yhteen tämän hetken lempiravintolaani Krog Madameen. Lampaan potka Osso Bucco-tyyliin on niin hyvää!

Ja koska kaupungin valot ei jostain syystä näin 30+ -iällä enää innosta, tulimme lasilliselle kotiin ja laitoimme pyörimään Kauniiden ja rohkeiden Parhaat häät –dvd:n... Voi apua!

Konsepti oli niin toimiva, että lähes sama setti tuli toteutettua siskojen (=elämän ystävien) kanssa pari viikkoa myöhemmin, kun oli meidän perinteisen siskoviikonlopun vuoro.

Onneksi nämä teemaviikonloput saatiin aikaiseksi. Sydänystäviltä kun oikeasti saa voimaa pysyä pystyssä silloin, kun omat jalat alkaa hapottaa. Ja siitä kiittäminen on tärkeä näin ystävänpäiväviikolla! Sitä kun ei koskaan tiedä, milloin omaan elämään tulee särö ja iso paha mieli. Silloin tuntee, että joku pitää kädestä, vaikka tätä ei olisikaan vieressä.

Ei siis muuta kuin hilirimpsis ja hyvää ystävänpäivää!

Syksy on ihmisen parasta juoksuaikaa

Kerrottakoon se heti alkuun, että pidän syksystä enemmän kuin kesästä! Mielenvikaista jonkun mielestä, mutta ihmiset nyt vaan on veistetty eri puista.

En vaan innostu selkäpiitä juoksevista hellehikikarpaloista ja silmät siristävästä auringonpaisteesta samaan tapaan kuin syksyn raikkaudesta ja väriloistosta. Syksyn myötä piristyn ja saan energiaa yllättäviinkin asioihin. Näin kävi esimerkiksi juoksuharrastuksen kohdalla, kun huomasin olevani innoissani 10 kilometrin lenkillä kesän juoksulakon jäljiltä.

Keväällä julistin citius, altius, fortius -tekstissäni sitä kuinka nyt pysyy kuntoilumotivaatio korkealla ja juoksemiseenkin hain fiilistä opuksista. Mutta kesän startattua juoksuinto laski samassa suhteessa kun elohopea nousi lämpömittarissa. Kesäkuumalla vietin sporttihetket mieluummin ilmastoidulla salilla.

Eräänä syyskuun sunnuntaina oli niin mahtavan aurinkoinen keli, että päätin lähteä reippailemaan. Mieli oli niin virkeä, että koitin kuinka pitkälle jaksan juosta. Runsaan tunnin kuluttua huomasin, että kymppi oli taittunut huomaamatta. Mitä ihmettä?

Eihän mulla nyt niin sinnikäs peruskunto voi olla! Matka taittui yllättävän helposti, kun katseli mitä matkan varrella tulee vastaan. Siirtolapuutarhassa korjattiin talteen kesän viimeisiä juureksia. Äiti ja aikuinen tytär olivat lähteneet sulattelemaan sunnuntailounasta. Jostain leijaili pizzantuoksu eli siellä oli selkeästi krapulapäivä. Tuliko tuo lenkkeilijä jo toisen kerran vastaan? Keltaiset lehdet leijailivat hiljalleen puista ihan kuin lumi kirpakkana pakkaspäivänä. Tyyntä joenpintaa halkoi paikallisen melontaseuran jäsen. Ihastuttavaa!

Täytyy kyllä myöntää, että oon ylpeä itsestäni. Jotenkin päähäni on juurtunut ajatus, että en millään jaksa kipittää viittä kilometriä enempää. Tuo kymmenen kilometriä on vaikuttanut pitkältä matkalta jo lapsena; pienen kunnan sivukylältä kun oli kymmenen kilometriä kirkonkylälle. Eihän sinne saakka voinut jaksaa jaloilla. No ei varmasti jaksakaan, jos ei edes anna itselle tilaisuutta testata pidemmän lenkin vetämistä.

Tuon sunnuntain jälkeen olen vetäissyt saman 10 km lenkin jo useamman kerran. No okei, parilla ekalla kerralla annoin itselleni luvan kävellä ylämäet, mutta joenvarsimaastossa niitä ei valitettavasti kovin paljoa ollut. Joka kerta aika on parantunut. Varsinaisesti en aikaa yritäkään juosta, koska se tekee tilanteesta kilpailuhenkisen ja hauskuus katoaa. Mutta silti toivon kuntoni kasvavan niin, että alittaisin tunnin. Enää olisi kirittävänä neljä minuuttia.

Olen ottanut sunnuntait juoksupäivikseni. Kun tiedän, että on vain se yksi juoksupäivä, niin innostus ei kärsi inflaatiota. Toisaalta nyt maanantaina jo salaa odotan viikonloppua, että pääsen kirmaamaan syksyn keltaiselle matolle.

Kaikkien aikojen joogasyksy

Onni on lyhyt matka harrastuspaikalle. Siksi oon niin iloissani siitä, että lähellemme avattiin kesän jälkeen uusi joogasali.

On ihan eri asia tehdä nopea päätös lähteä joogaamaan vartti ennen tunnin alkua kuin suunnitella tavaroiden pakkaamiset ja julkisilla liikkumiset pitkästi ennen joogan ensimmäisiä hengityksiä. Tietenkin oon aina viime tingassa paikalla, mutta saan ainakin hyvän alkulämmön, kun suhaan mummopyörälläni täysillä viiden minuutin pikaspinningin.

Joogailuihini tuli vuoden tauko, kun työpaikan tarjoaman tunnin ohjaaja vaihtui heikompaan. Kyllä sielu kiitti ja paikat rasahtelivat paikoilleen, kun ensimmäisiä kertoja tauon jälkeen taivuin asanoihin eli erinäisiin jooga-asentoihin. Ja mikä parasta, ohjaajat ovat taitavia ja tulevat korjaamaan, jos oikeaoppinen asento on hakusessa.

Nyt oon käynyt kolmisen kertaa viikossa lähinnä astanga-tunneilla. Oon kokeillut myös dynaamista hathajoogaa, tavis-hathaa, yinjoogaa. Astanga on silti mun lemppari. Paikka siis on Moola ja heidän sivuillaan astangasta sanotaan myös näin: ”Astangajoogaharjoitus vie kohti vahvempaa kehoa, terveellisempiä elämäntapoja ja tasapainoisempaa elämää.” Ja tämän oon havainnut omalla kohdallani jo nyt.

Astangajoogan taustalla on melkoinen filosofia. Sitä ei tunneilla juurikaan käydä läpi, mutta taustalla se tietenkin vaikuttaa. Kun liikkeet yhdistetään erinäisiin sääntöihin/ohjeisiin, niin lopputuloksena on itselleen ja muille parempi minä.

Joogainnostuksestani ovat saaneet osansa myös herrani sekä pari ystävää, jotka ystävämielisesti kehotin osallistumaan astangan peruskurssille kokeilemaan rauhassa, miten systeemi toimii ja mikä hommassa ylipäätään on kyse. Nämä kolme eivät olleet aiemmin joogaa kokeilleet ja enemmistöllä taisi olla mielikuva, että he eivät taivu mihinkään suuntaan ja koko homma on varmasti ihme hippeilyä.

Ja kuinkas sitten kävikään? Nyt kahdella on ostettuna kymppikortti Moolaan ja kolmaskin olisi varmasti ostanut, jos ei asuisi kahden tunnin päässä salista. He yllättyivät astangan fyysisyydestä, vaikka liikkeet tehdäänkin rauhallisesti hengityksen tahdissa. Joskus siis kannattaa kyseenalaistaa ennakkoluulot ja lähteä rohkeasti kokeilemaan uutta sinne kuuluisalle epämukavuusalueelle. Sitä voi vaikka löytää uusia ulottuvuuksia kehosta ja saada hyvän olon.

Sunnuntaireippailu Vanhankaupunginlahdella

Lammassaari ja etenkin Kuusiluoto ovat semmoisia paikkoja, minne on päästävä ihastelemaan Helsinkiä tasaisin väliajoin. Paikat sijaitsevat Vanhankaupunginlahdella ja kulku sinne käy pitkospuita pitkin kaislikon läpi.

Eri vuoden aikoina maiseman näkymät muuttuvat. Syksyllä on mahtavan kellertävää, talvella polku menee lumihangessa välillä pitkospuiden sivustakin, keväällä tulvien aikaan vesi nousee pitkospuiden tuntumaan ja näin kesällä kaislikko on miehenmitassa. Silti joka kerta meidän vakioreitti on kuin levollinen rauhoittumisriitti. Onhan se outoa, että ollaan linnuntietä Helsingin keskustasta nelisen kilometriä ja silti on niin hiljaista kuin joku olisi ottanut korvissa pauhaavasta äänilaitteesta volyymit pois.

Lammassaaressa on erinäinen määrä mökintapaisia rakennuksia, ja se on näköalatornia ja 1900-luvun alussa rakennettua Pohjolan pirtti-hirsipytinkiä lukuun ottamatta meille enemmän läpikulkusaari. Juhlatilan ohi kävellessä voi päästä kurkkimaan vaikka häiden tunnelmia, koska se toimii myös yksityistilaisuuksien paikkana. Näköalatorni on kyllä pyörähtämisen arvoinen, sillä nyt läheisellä rannalla laidunsi kyyttöjä.

Lammassaaren jälkeen tulee vielä Kuusiluoto, missä saattaa törmätä lampaisiin. Tänään olimme jo tovin istuneet kallioilla ja ihastelleet Arabianrannan silhuettia, kun läheisessä heinikossa rasahti. Siellä oli köllöttelemässä kolme lammasta. 

Kuusiluoto on sellainen paikka, minne haluaisin viedä meidän kaikki vieraat. Se kun poikkeaa niin paljon tavallisista Helsingin ulkoilualueista ja on silti kosketuksen päässä kantakaupungista. Niin ja Kuusiluoto on myös erinomainen pussailupaikka.

Murinasta murteeseen

Tarina lähtee liikkeelle työpaikkani kuntosalilta, jota kaikki talon työntekijät voivat käyttää. Jokaisella on oma tapa treenata, mutta joidenkin tyyli ravistelee mun mielenrauhaa. Jotkut nimittäin liikehtivät verkkaisesti crosstrainerin päällä lukien samalla lifestyle-lehtiä hikeä peläten. Ja jotkut puolestaan viettävät aikaa juttelemalla kovaan ääneen muiden kanssa palauttelujen aikana.

Eräs herra erityisesti on kiinnittänyt huomioni negatiivisessa mielessä. Hän nimittäin puhuu puhelimeen useampaan otteeseen treeninsä aikana. Ei salille tulla puhumahan, vaan hikoolemahan niinku oltaas saunas!

En tietenkään ollut asiasta henkilölle maininnut, ennen kuin kyseinen henkilö saapui samoihin after work -kekkereihin taannoin. Pienessä nousukiidossa en voinut hillitä itseäni kun esittäydyimme, vaan nimien vaihdoin jälkeen pamautin mielipiteeni muka äreänä hänen salilla patsastelustaan. Tietenkin pokkani petti heti tämän jälkeen ja palautteen vastaanottajakin hoksasi, että huumorilla mennään.

”Eikun mun on pitää soittaa personal trainerille varmistaakseni, että pitikö mun tehdä 11 vai 12 toistoa”. Loistava paikkaus! En nyt muista/osaa kertoa tasan tarkkaan miten hän sanansa muotoili, mutta puheesta paistoi vahvasti jokin murre. Selvisi, että mies on Kuopion poikia.

Jostain syystä oon aina pitänyt savolaisten lupsakasta luonteesta ja tälläkin kertaa jouduin taipumaan. Kaikki salilla tapahtuneet ärtymiset unohtui siinä samassa, kun puhe meni viäntämiseen ja kiäntämiseen. Ihminen on rehellinen, kun se antaa alkuperäisen puhetavan kuulua nuotissaan. Ja muutenkin murteet ovat kiehtovia.

Niinpä joudunkin katsomaan itseäni peiliin. Oon asunut Helsingissä seitsemän vuotta ja olen kuvitellut, että Etelä-Pohjanmaa kuuluu edelleen puheessani. Viikonloppuna seurueeseemme liittyi henkilö, jota en ollut aiemmin tavannut. Illan myöhäistunneilla hän alkoi arvuutella, mistä kukin on kotoisin puhetavan perusteella. Omalla kohdallani hän ei osannut veikata oikein mitään. Mitä ihmettä? Ilmeisesti perjantaina puheessani ei ole kuulunut leviää puhetta lainkaan tai sitten vaan olen vahingossa valinnut kielivalikosta yleiskielen asetuksiini.

Harmitti kuitenkin niin, että melkein meni ilta pilalle siinä. Helkkari! Omasta mielestäni kun murteeni paljastuu sanoistani varsinkin, kun innostun. No ainakin pohjalainen suoruus on jossain määrin säilynyt jo ihan tätä salipatsastelu -palautetta ajatellen. Ai niin, haluatteko tietää mitä tapahtui, kun olin niiden after work -juhlien jälkeen ensimmäistä kertaa Kuopion pojan kanssa yhtä aikaa salilla? Noh, meni noin kymmenen minuuttia ja herran puhelin pärähti soimaan. Hohohooo! Nyt kuitenkin tunnemme jo paremmin, joten pystyin huikkaamaan pilke silmä kulmassa ”puhelin pukuhuoneeseen ja hikeä pintaan!” Ja taas naurettiin.

Zen-asenteella lenkille

Juuri kun pääsin julistamasta Citius, Altius, Fortius -projektini uutta tulemista, loukkasin selkäni ja olin lääkärin määräämänä levossa yli kaksi viikkoa. Ai että mun mieltä korpesi olla iisisti, kun just olisi tehnyt mieli liikkua keho puhtaaksi. Lepo kuitenkin oli tarpeen, sillä ilman sitä selkä ei olisi tullut kuntoon.

Levon aikana aktivoidun mentaalipuolen ja juoksumotivaation treenaamisessa. Tässä kohtaa astuu kuvaan zen ja muut henkiset tasapainot. Olimme nimittäin maaliskuussa Tokiossa ja siellä oli aistittavissa, miten korkea työmoraali teki miljoonista ihmisistä suorittavia ja kilpailevia työmuurahaisia. Silti nämä ihmiset olivat rauhallisia ilman turhia hötkyilyjä. Vilkas systeemi vaikutti tasapainoiselta. Oli mielenkiintoista seurata, miten pitkän työpäivän jälkeen businessmiehet astelivat pilvenpiirtäjien juurella sijainneelle temppelille tekemään buddhalaiset rituaalinsa. Mietin, että tässä täytyy oikeasti olla joku voima.

Niinpä päätin marssia kirjakaupan uskonto-osastolle kartoittamaan, olisiko buddhalaisuus-hyllyllä mitään arjen jaksamiseen liittyvää opusta. Silmiini osui tämä Zen ja juoksemisen taito-kirja, joka lähti mukanani kassalle.

Kokonaan en ole vielä kirjaa kahlannut läpi, mutta sisältö on tuntunut järkeenkäyvältä alusta alkaen. Vaikka en arkiaamuisin innostu juoksemisesta, niin tämän ensimmäisen kappaleeni luettuani olin valmis kokeilemaan päivän aloittamista juoksulenkillä:

”Yön hiljaisuus väistyy yksittäisten lintujen sirkutuksiin, ja pian koko joukko lintuja liittyy mukaan. Jalkapohjiesi vakaat iskut jalkakäytävällä antavat niiden laululle tasaisen tahdin. Koko kuoro toivottaa uuden päivän tervetulleeksi. Liikut sinua ympyröivässä maisemassa. Olet osa maisemaa ja maisema on osa sinua.”

Tämän pidemmälle ei periaatteessa olisi tarvinnut lukea, sillä sain välittömästi motivaatiopiikin lähteä juoksemaan lintukonsertin tahdittamana. Käytännössä juokseminen on ärsyttävää, koska matka pitää suorittaa pisteestä A pisteeseen B ja siinä hässäkässä voi jäädä huomaamatta mitä kaikkea hienoa matkalla voi kokea. Tästä kirjasta pitäisi irrota tärppejä, miten matka on tärkeämpi kuin päämäärä.

Harmi vaan, että liikuntakieltoni latisti tämän innostuksen sillä hetkellä. Mutta nyt perjantaina vapaapäivän myötä lähdin aamupäivälenkille ja voi pojat olin virkeyttä täynnä.

Tai no, tietenkin askel alkoi painaa ja hengästyminen häiritä, mutta silti asetelma oli kohdillaan. Ilma oli sumuisen raikas ja maailma tuoksui heräävältä/viherruskealta keväältä. Hiekka rapisi lenkkareiden alla ja arkiaamun lenkkipolku oli lähes kokonaan yksinoikeudella käytössäni. Iltapäivisin ja viikonloppuisin lenkkireittini on ruuhkainen jos jonkinlaisista treenaajista, mutta nyt vastaan tuli vain synnytystään odottava sauvakävelijä, ikiliikkuja eläkeläisjuoksija, valkovuokkoja kuvannut herrasmies ja lähikoulun pyöräretkelle lähtenyt oppilasletka.

Mieleeni tuli väistämättä takavuosien Becel-mainos. Siinä tv-mainoksessa yksinäinen lenkkeilijä juoksi rauhallisella metsäpolussa terveen oloisena ja kertoja toteasi ”sydämesi on tärkeintä mitä tulet ikinä omistamaan. Pidä siitä huolta.”

Näinhän se on! Vaikka nyt lenkkimotivaationi on kohdillaan, niin notkahtamisia varmasti tulee. Silloin täytyy kaivaa terveyspoliisin sakkolappu esiin ja laittaa itsensä sen uhalla liikkeelle. Vaikka normaalipainoisen mitoissa tällä hetkellä olenkin, niin vyötärörasvoja tässä kuitenkin on tarkoitus sulattaa sisäelimien ympäriltä. Pitäähän niilläkin olla tilaa työskennellä ja elää zenisti.

Tämän aamupäivälenkkini jälkeen olin muuten niin totaalihiessä kuin vaan voi olla. Ja ihan kuin koko päivän olisi nesteet kiertänyt kehossa tuplavauhdilla. Jos jo puolen tunnin juoksemisesta tulee näin puhdistunut olo, niin kenties rohkenen kokeilemaan sitä ihan tavallisena työaamunakin. Ainut este taitaa olla se, että miten saan kammettua itseni ylös normaalia aiemmin? Täytyy siis jatkaa seesteisen juoksemisen opintoja kirjasta.

Rintamalinja hallintaan

Pörräilin urheilukaupassa ja polkuni vei urheiluliivihyllylle. Järkytyin siellä syvästi! Seinään nimittäin oli kiinnitetty tämä fakta rintojen venymisestä:

Pahoittelen kuvanlaatua, mutta se kuvastaa myös mielenrauhani horjahtamista. Ei tämä uutena tietona mulle tullut, mutta silti nuo luvut pistävät ikävästi silmiin. Eikä pinkki fontti yhtään hillitse asian räikeyttä.

Pidän kyllä aina urheiluliivejä sporttaillessani, mutta tämän tiedon valossa taidan ottaa ne kokopäiväiseen käyttöön. Heh, no se oli vitsi!

Eniten pisti miettimään tuo lause ”mikään lihaskuntoharjoittelu ei palauta rinnan sidekudosnauhoja”. Oon nimittäin joskus pähkäillyt, että rintalihasliikkeillähän saa tarvittaessa hankittua boostia rintamalinjaan. Tietenkin treenaamalla saa rintafileet kukoistamaan, mutta maanvetovoimalle ne silti häviävät.

Voitte arvata, että minkä tuotteen kanssa kävelin kassalle. Ostin niin napakat sporttiliivit, että melkein tuli hiki niitä sovittaessa.

Aiemmin olen lukenut jostain lehdestä, että suomalaisnaiset ovat laiskimpia rintaliivien ostajia. Asiantuntijoiden mukaan liivit tulisi pistää vaihtoon puolenvuoden välein. Mutta kuka myöntää, että heittää lempiliivinsä menemään kuuden kuukauden käytön jälkeen. En ainakaan minä. Kerran kun on hyvät ja istuvat löytänyt, niin niillä mennään kunnes kangas on käytössä väsähtäneen näköistä.

Taidan kuitenkin lähiaikoina pörräillä ostamaan myös uudet tavisliivitkin ja suosittelen sitä muillekin. Tehkäämme se sidekudostemme vuoksi!

Motivaatiota citius, altius, fortius -projektiin

Kuntoilu ei maistu pakkopullalta suussani. Teoriassa. Hikoilu on hienoa, lihasten rasittaminen mahtavaa ja voimaantuminen kaikista parasta. Etenkin tanssitunnilla ja -treeneissä olotila lähenee flowta.

Jotkut asiat kuitenkin kaihertavat treenaamisessa, vaikka tiedän niistä olevan hyötyä elooni. Ensinäkin juoksulenkkiä pohtiessani kotiovemme kynnys kohoaa kummasti. Toinen paha pala on punnertaminen ja kolmas on alati unohtuvat venyttelyt.

Mietin, että miten saan itseni innostumaan näistä. Kaikki ovat enemmän kuin hyödyksi, mutta jostain syystä innostus lopahtaa ja sisältä kuoriutuu vastarintaa tekevä kuntoilija. Lopputulemana teen kyllä mitä suunnittelin, mutta ilon kautta en osaa treeniä vetää.

Juokseminen ei ole ollut oikein koskaan mieluista puuhaa mulle. Aikaisemmin en jaksanut montaa kilometriä ja luovutin herkästi vaihtamalla kävelyyn. Rohkaistuin kuitenkin hiljalleen ja aloin luottaa kohonneeseen kuntooni, jonka ansiosta jaksoin juosta kerta kerralta vähän pidemmälle. Hyvänä tsempparina toimi ilmoittautuminen Naisten kympille. Lopulta juoksin matkan alusta loppuun ja maalissa oli hieno tunne. Entinen pullukka jaksoi kymmenen kilometriä noin vain. Tästä on nyt kaksi vuotta ja tuo kympin taival on edelleen pisin juoksumatkani. Innostukseni juoksemiseen lopahti tavoitteen saavuttamisen eli maalin jälkeen ja sen myötä rapistui usko, että jaksaisin juosta uudestaan tuon matkan.

Tiedän, että ongelman ydin on pääni sisällä. Lenkkipolulla on aina muitakin ja pääni raksuttaa heidän vuoksi ihan turhia juttuja: Puuskutanko niin paljon, että muut luulevat minua totaalisohvaperunaksi? Tuijottavatko kaikki hengästymisestä punaiseksi muuttuneita kasvojani? Onko juoksuasentoni niin lytyssä, että näytän naurettavalta? Löntystänkö niin hitaasti, että muut joutuvat huutamaan latua?

Ihan höhliä ajatuksia vai mitä? Nyt tarvitaan mentaalivalmennusta kehiin! Kun saan raivattua päästäni nuo mielenvaivaajat, tiedän että kankea juokseminen muuttuu mielessäni kevyemmäksi kirmaamiseksi.

Nyt takana on muutama talvenjälkeinen lenkki. Herkkua ne eivät ole olleet, mutta lenkin päätteeksi hymyni on ollut hevosenkengän muotoinen. Leveää hymyä olen tarjoillut myös vastaanjuokseville ihmisille. Siinähän katsovat kun puuskuttava punakasvoinen nainen juoksee iloisena. Voi olla, että ohituksen jälkeen ilmeeni muuttuu takaisin väsyneeksi. Hih!

Eniten kuitenkin saan motivaatiota hölkkäilyyn tanssiharrastuksestani, joka vaatii ripeää kunnonkohottamista. Kesäkuussa ryhmämme osallistuu kisoihin ja neljän minuutin rypistyksen aikana ei ole aikaa jäädä haukkomaan henkeä. Ja mikä on parempi kunnonkohottaja kuin juoksu!

Samaten punnertamiseen yritän saada inspiraatiota tanssin kautta. Lattialta kun täytyy punnertaa ripeästi ylös. Tällä hetkellä kokovartalopunnerruksia menee muistaakseni kymmenisen, mutta maan vetovoima on siinä harjoitteessa käsittämättömän voimakas. Lisää habaa ja vartalonhallintaa tänne, kiitos. Punnertamisen tulokset näkyvät mielestäni myös ryhdissä; kun punnerruslihat ovat kunnossa, on koko olemuskin ylväämpi.

Ja mitä venyttelyyn tulee, niin taisin tehdä uudenvuodenlupauksen, että kesäkuuhun mennessä saan spagaatin… Sitä prokkista olen edistänyt ehkäpä kaksi kertaa tänä vuonna ja nyt on jo huhtikuun loppu. Kiirettä siis pukkaa, jos aion päästä maahan saakka.

Joten nyt tämä nainen ottaa itseä niskasta ja lupaa skarpata näiden tavoitteiden suhteen:
- Citius/nopeammin: Jaksan juosta 10 kilometrin lenkin positiivisin ajatuksin
- Altius/korkeammalle (tässä tapauksessa matalammalle): Venyn spagaattiin
- Fortius/voimakkaammin: Jaksan tehdä 20 punnerrusta innostuneena

Toisin sanoen tämä vaatii sitkeyttä kirmata yhä pidemmällä, lihaksiston käyttämistä mukavuusrajan tuolla puolen ja venyttelyä elastisesti uusiin näkökulmiin. Mutta nämä kaikki ovat kuin talletuksia pankkiin, jotka myös edesauttavat haltioitumista tanssituntien pyörteissä.

Yes I can!

Lenkkarit jalkaan ja menoksi!