Syksy on ihmisen parasta juoksuaikaa

Kerrottakoon se heti alkuun, että pidän syksystä enemmän kuin kesästä! Mielenvikaista jonkun mielestä, mutta ihmiset nyt vaan on veistetty eri puista.

En vaan innostu selkäpiitä juoksevista hellehikikarpaloista ja silmät siristävästä auringonpaisteesta samaan tapaan kuin syksyn raikkaudesta ja väriloistosta. Syksyn myötä piristyn ja saan energiaa yllättäviinkin asioihin. Näin kävi esimerkiksi juoksuharrastuksen kohdalla, kun huomasin olevani innoissani 10 kilometrin lenkillä kesän juoksulakon jäljiltä.

Keväällä julistin citius, altius, fortius -tekstissäni sitä kuinka nyt pysyy kuntoilumotivaatio korkealla ja juoksemiseenkin hain fiilistä opuksista. Mutta kesän startattua juoksuinto laski samassa suhteessa kun elohopea nousi lämpömittarissa. Kesäkuumalla vietin sporttihetket mieluummin ilmastoidulla salilla.

Eräänä syyskuun sunnuntaina oli niin mahtavan aurinkoinen keli, että päätin lähteä reippailemaan. Mieli oli niin virkeä, että koitin kuinka pitkälle jaksan juosta. Runsaan tunnin kuluttua huomasin, että kymppi oli taittunut huomaamatta. Mitä ihmettä?

Eihän mulla nyt niin sinnikäs peruskunto voi olla! Matka taittui yllättävän helposti, kun katseli mitä matkan varrella tulee vastaan. Siirtolapuutarhassa korjattiin talteen kesän viimeisiä juureksia. Äiti ja aikuinen tytär olivat lähteneet sulattelemaan sunnuntailounasta. Jostain leijaili pizzantuoksu eli siellä oli selkeästi krapulapäivä. Tuliko tuo lenkkeilijä jo toisen kerran vastaan? Keltaiset lehdet leijailivat hiljalleen puista ihan kuin lumi kirpakkana pakkaspäivänä. Tyyntä joenpintaa halkoi paikallisen melontaseuran jäsen. Ihastuttavaa!

Täytyy kyllä myöntää, että oon ylpeä itsestäni. Jotenkin päähäni on juurtunut ajatus, että en millään jaksa kipittää viittä kilometriä enempää. Tuo kymmenen kilometriä on vaikuttanut pitkältä matkalta jo lapsena; pienen kunnan sivukylältä kun oli kymmenen kilometriä kirkonkylälle. Eihän sinne saakka voinut jaksaa jaloilla. No ei varmasti jaksakaan, jos ei edes anna itselle tilaisuutta testata pidemmän lenkin vetämistä.

Tuon sunnuntain jälkeen olen vetäissyt saman 10 km lenkin jo useamman kerran. No okei, parilla ekalla kerralla annoin itselleni luvan kävellä ylämäet, mutta joenvarsimaastossa niitä ei valitettavasti kovin paljoa ollut. Joka kerta aika on parantunut. Varsinaisesti en aikaa yritäkään juosta, koska se tekee tilanteesta kilpailuhenkisen ja hauskuus katoaa. Mutta silti toivon kuntoni kasvavan niin, että alittaisin tunnin. Enää olisi kirittävänä neljä minuuttia.

Olen ottanut sunnuntait juoksupäivikseni. Kun tiedän, että on vain se yksi juoksupäivä, niin innostus ei kärsi inflaatiota. Toisaalta nyt maanantaina jo salaa odotan viikonloppua, että pääsen kirmaamaan syksyn keltaiselle matolle.