Kipin kapin Kiasmaan

Kiasmassa on tällä hetkellä nähtävissä muun muassa Marimekon kanssa yhdessä toteutettu Kimpassa- näyttely. Tarkoitus on ollut mennä sinne siitä lähtien, kun näyttely avattiin toukokuussa. Vaan jotenkin koko kesä vierähti ilman museovisiittejä. Tällä viikolla havahduin, että Kiasma menee ensi viikon jälkeen puoleksi vuodeksi remonttiin, joten päätimme tehdä lauantaista kulttuuripäivän.

Onneksi havahduin ajoissa. Kiasma ei pettänyt taaskaan. Marimekko-osuus olisi voinut olla laajempikin, mutta se sisälsi monta silmää miellyttävää helmeä. En nyt viitsi paljastaa kaikkea, mutta enpä ole aiemmin nähnyt Kirsti Paakkasta väreissä tai ihmetellyt koko seinän kokoista karkkiteosta.

Kiasman muissa kerroksissa oli Kiasma Hits-klassikoita, ja lopuksi vielä tutustuttiin Alfredo Jaarin kantaaottaviin teoksiin. ”Aika heviä shittiä” oli kommenttimme teokset nähtyämme.

Aiemmin päivällä kävimme myös Amos Andersonin museossa kurkkaamassa Tommi Toijan Mutatis Mutandis –saviukkonäytelyn. Toijan tunnetuin tämän hetken teos taitaa kuitenkin olla Kauppatorille sijoitettu Bad Bad Boy, joka siis on monimetrinen saviukkeli, joka pissii mereen.

Vaikka kävimmekin kahdessa eri museossa saman päivän aikana, niin hinnoille tämä kulttuuripäivä ei tullut. Toijan näyttelyyn sattui olemaan OP-Pohjolan sponssaama ilmaispäivä. Kiasmaan pääsi Marimekon kanta-asiakaskortilla kaksi yhden hinnalla. Kiasmaan pääsee samalla tarjouksella myös Veikkaus-kortilla keskiviikkoisin, ja kuukauden ensimmäisenä perjantaina sinne on vapaa pääsy klo 16-20.

Mökötystä yleisössä?

Mikä ihme siinä on, kun aina löytyy kulttuuririennoista sellaisia, jotka seuraavat esitystä naama apeana? Kyseessä ei suoranaisesti ole mököttäminen, mutta ei se kaukana ole pariin todistettuun kertaan ole ollut. Ovatko ihmiset epäkohteliaita esiintyjää kohtaan vai onko kyse vaan suomalaisesta perusmentaliteetista?

Lupasin palata Muse-hehkutuksessani näihin pariin pariskuntaan, joiden keskeltä löysin paikkani. Nimittäin tapahtui niin, että kumpikaan pariskunta ei näyttänyt elettäkään siihen, että olisivat nauttineet esityksestä. Siinä vaan jököttivät paikoillaan hiljaa hurraamatta ja taputtamatta. Ensimmäisten hetkien aikana olin jo masentua, että täytyykö munkin olla hiirulaisena yleisössä. Mutta onneksi en voinut luonnolleni mitään ja hurrasin, taputin ja hytkyin paikallani vierustovereistani huolimatta.

Kaikenlisäksi oikeanpuolimaisen pariskunnan rouva oli annostellut itseensä Chanel 5:sta huolella ja jakoi tuoksua ympärilleen viuhkan avulla. Herrallaan sen sijaan oli niin kiharat käsikarvat, että melkein jouduin tirskumaan kutituksesta, kun kätemme kohtasivat. Toisen puolen pariskunta puolestaan oli viihtynyt jo tovin anniskelualueella ja varmaan haaveilivat takaisin oluthanan kylkeen.

Mikä takia ei voi edes taputtaa silloin hetken, kun esiintyjä näyttää siihen hetken ajan mallia? Vai olivatko nämä henkilöt ostaneet liput tietämättä millainen bändi kyseessä on? Vai ajatteleeko suomalainen peruskuulija, ettei menestyvälle artistille tarvitse taputtaa, kun sillä kuitenkin on jo tarpeeksi rahaa ja rikkauksia. Ylpistyy pian liikaa.

Tottahan se on, että yhdestä käsiparista ei lähde stadionin täydeltä ääntä, eikä lavalle huomaa, jos joku jättää rytmiliikkeen välistä. Mutta vierustoveri sen huomaa ja se vaikuttaa suoraan keikkakokemukseen.

Toinen kalsea tapaus oli keväällä, kun menimme ystävien kanssa katsomaan Rock the Balletia Savoy-teatteriin. Tanssi oli upeaa ja ihoni meni välillä kananlihalle, kun meininki oli niin mukaansa tempaavaa. Mutta kuinkas ollakaan vieressäni istui taas daami, joka ei hievahtanutkaan koko esityksen aikana. Ensin ajattelin, että ehkä hän ei sunnuntai-iltapäivänä nyt vaan jaksa innostua tanssimuuveista. Mutta luultavasti täti oli luullut tulevansa katsomaan klassista balettia, eikä ylävartalot paljaana piruetteja vetäviä uroita ja hiukset vapaana hulmuavaa naistanssijaa.

Tietenkin jokaisella keikalla ja muulla kulttuuririennolla on aina rokkipoliisinsa, jonka sisintä on vaikea liikuttaa fyysisesti. Mutta minkä ihmeen takia minusta on tullut tämän lajityypin magneetti?

Toinen ääripää sitten on villinä riehuva yleisö, jonka vellonta haastaa oman tasapainon. Se on täysin tervetullutta, JOS siihen ei ole yhdistettynä täyttä alkoholilasia. Mulla nimittäin on taipumuksia vetää puoleensa myös oluenläikyttäjiä, jotka välillä kylvettävät laukkuani ja toisinaan huuhtelevat hiukseni mallasuutteellaan. Jälkimmäinen tapahtui taannoin Elastisen keikalla ja voi sitä poikaparkaa, joka joutui kuuntelemaan ripitystäni. Uskon kuitenkin, että sen jälkeen juoma on pysynyt hänen tuopissaan paremmin.

Voi kun nämä populaarikulttuurin lieveilmiöt laimenisivat ja menoista voisi nauttia iloisin mielin. Mutta melko skeptinen olen, että suomalaisten yleisökäyttäytyminen muuttuisi.

Ja sama meininki taitaa olla urheilupuolella. Eilen ilmeisesti stadionilla on ollut ennätysyleisö, kun yli 39.000 jalkapallosta kiinnostunutta seurasi kahden Englannin valioliigan huippujoukkueen harjoituspeliä. Kuuleman mukaan tunnelma on ollut säyseä, kun yleisö on kirjaimellisesti seurannut peliä. Voi itku! Sellainen määrä ihmisiä ei voi olla väärässä; Suomalainen vaan on laiska katsoja.

Ohhoh! Tulipas tästä nyt paatosta! Pirteää mieltä ja tunnetta peliin!

Älä ikinä lopeta Muse!

Nyt on eletty hetkessä, menty fiiliksen mukaan ja tehty nopeita päätöksiä.

Muse kuuluu ehdottomasti mun levylaukun lemppareihin. Hassua itse asiassa sanoa nykyään mikä on lempibändi. Sitä kun on varmaan viimeksi tiedusteltu lapsuuden ystäväkirjoihin kirjoiteltaessa.

Oon ollut useamman kerran Musen keikalla ja nyt ajattelin, että eiliselle Helsingin stadionkeikalle en osta lippuja. Eihän sitä nyt joka kerta tarvitse mennä katsomaan, kun liput kuitenkin maksavat melkoisesti ja valoisa kesäyö ei varmaan edes tekisi valoshowsta yhtä vaikuttavaa kuin areenatiloissa. Lippuaikeita toppuutteli sekin, että herrani oli matkoilla tämän viikonlopun ja olisin joutunut mennä katsomaan konserttia yksin.

Mutta mitä lähemmäs keikkapäivä tuli, sitä enemmän Muse-polte kasvoi sisälläni. Lehdissä tuntui olevan paljastuksia showsta, radiossa soitettiin bändin parhaimmistoa ja katukuvassa näkyi ulkomainontaa.

Lauantai koitti ja sää oli mitä helteisin jo aamusta alkaen, eikä sadetta ollut tiedossa illallekaan. Niinpä päätin kurkata Huuto.nettiin. Sieltähän löytyi myytäviä lippuja vaikka kuinka paljon. Hetken epäilin, että ovatko liput aitoja, mutta pyh. Nyt elin ”vaarallisesti” ja tein tarjouksen yhdestä myytävästä kohteesta.

Pari tuntia jännäilin, mutta kukaan muu ei korottanut hintaa, joten lippu napsahti minulle! Ai että ilostutti! Varsinkin kun maksoin pääsystä melkein puolet vähemmän kuin oikealla lippuluukulla. Ystävällinen myyjä toimitti lipun vielä läheiselle huoltsikalle.

Niinpä illan tullen lähdin stadionille itsekseni 25.000 muun katsojan sekaan. Eli ihan yksin en ollut. Niin ja tietenkin istumapaikkani oli kahden keski-ikäisen pariskunnan välissä. Se onkin sitten asia erikseen ja avaudun siitä tuonnempana.

Paikkani ei ollut ihan parhaalla sijainnilla, sillä A-katsomon yläpuolella oleva kattolippa oli niin matalalla, että se hieman rajoitti näkyvyyttä lavalle. Jatkossa ei kannata ainakaan ihan A-katsomon yläriviltä lippuja hankkia. Mutta näköhaasteet eivät haitanneet! Keikka oli niin hyvä ja parin biisin jälkeen siirryin muutaman energisen tyypin mallia noudattaen tyhjälle takariville laulamaan, tanssimaan ja taputtamaan. Oli ehkä kesän parhaita päätöksiä lähteä keikalle!

Toki kaksin kokeminen olisi ollut parempaa kuin sooloilu ja toivoin, että herrani olisi ollut vierellä. Mutta kyllä olisi harmittanut, jos olisin tyytynyt lukemaan Facebookista tuttujen keikkahehkutuksia. Viime hetken lippushoppailukin oli niin positiivinen kokemus, että saatanpa tehdä toistekin saman tempun.

No mikä siinä Musessa nyt sitten on niin ihmeellistä? Noh. Ennen kaikkea bändin soittotaito on niin huippuun viritettyä. Livetilanteissakin soitto ja laulu osuu tarkalleen oikealle nuotille (ainakin omissa korvissani). Biisit ovat älykkäitä ja jollain tapaa hypnoottisia, ja niistä saa energiapiikin. Aikoinaan opinnäytetyötä tehdessäni laitoin Musen soimaan korviin, kun halusin päästä hyvään kirjoitusflowhun. Niin ja ei Musen karismassa ole mitään moitittavaa ja menestyksestä huolimatta bändi arvostaa yleisöään. Toivottavasti nämä herrat soittavat vielä, kun ovat Rollareiden iässä.

Päättäkäämme tämä kertomus yhteen lemppariini Muselta eli Starlightiin.

Pitkät yöunet versus kulttuuririennot

Viikonlopun aamuihin kuuluu rutiininomaisesti pari kuppia kahvia ja Hesarin tavaaminen kannesta kanteen. Eilen silmäni pysähtyivät kulttuurisivuilla toimituksen suositukseen.

Samae Koskisen musiikki on aina uponnut mun makuun ja nyt olisi herran keikka Korjaamolla. Keikkakalenterin mukaan Helsingissä ei muita keikkoja ole lähiaikoina, joten nyt olisi toimittava, jos Samaen ja Korvalääke-bändin livemusisointia tahtoo kuulla.

Keikoilla käyminen on yhdenlaista sielunhoitoa. Arvostan suuresti ihmisiä, jotka osaa soittaa jotain soitinta taitavasti ja tuun hyvin onnelliseksi, kun saan kuulla tällaista livenä. Se uppoaa luihin ja ytimiin. Kortin kääntöpuolena vaan on, että yleensä keikat alkaa niin myöhään, että pari tuntia yöunista jää suosiolla kerryttämättä. Enten tenten, kulttuuri vai lepo?

Sattumoisin meidän vakkari Korjaamo-keikkakaverilla oli myös vapaa-ilta, joten illan suunnitelma oli oikeastaan sillä viimeistelty. Me mennään keikalle. Korjaamo on ehkäpä mun lempikeikkapaikka, sillä ratikkavanhukset tuovat vaunusaliin erityisen tunnelman.

Keikan aloitusaika oli vasta yhdeltätoista, eikä baarissa aloittelu vedä pahemmin puoleensa, joten päätimme käydä elokuvissa alkuillasta. Leffavalintana oli kepeä Vuoden se kestää. Elokuva antoi odottaa trailerin perusteella enemmän, mutta loppujen lopuksi oli selvästi ohuempi verrattuna vaikka Rakkautta vain-leffaan, joka on mielestäni erittäin onnistunut brittiläinen romanttinen komedia. Naurua ei kuitenkaan tarvinnut tässäkään leffassa säästellä.

Mutta back to Korjaamo. Tykkään hirmuisesti Samaen tarinankerronta taidosta. Toisaalta se vaatii myös keskittymistä kuuntelemiseen, että pysyy kärryillä. Uudelta levyltä mun ehdoton suosikki on keväisen kevyt Spoonriver. Ai että mitä rakastumisen huumaa koko biisi on täynnä. Olen helposti innostuvaa sorttia ja tämä biisi toimii itselleni iloisuuspiikkinä.

Jos rakastumisen alkuhuumasta luonnollinen siirtymä onkin kurkkaus vakiintuneeseen parisuhteeseen. Mä niin tykkään tästä videosta ja biisistä sen pelkistetyn ja totuudenmukaisen tunnelman vuoksi. Tämä on todellista romantiikkaa!

Vaikka takana oli kevään raskain työviikko ja ne pitkät yöunet olisi tullut tarpeeseen, niin oon silti iloinen, että uhrattiin pari unituntia kulttuurille. Musiikilla on voimaannuttava vaikutus. Ja kuten Samaekin sanoi, elämä kannattaa elää! Jos oikeasti tykkää livemusiikista, teatterista, näyttelyistä, niin eihän ole mitään järkeä asua Helsingissä, jos tätä tarjontaa ei käytä hyödykseen. Näin on marjat pihlajapuussa! Tämä kevät ja kesä olkoon kaikkien aikojen kulttuurikesä!


Jos joku on kovasti eri mieltä Samaen musiikista tai leffasta, niin muistetaan, että olen vain oman elämän kulttuurikriitikko.