Nahkalaukun uusi elämä

Rakastuin Lumi Accessoriesin nahkalaukkuihin oitis, kun näin tämän laukun mainoksen ehkä 5 vuotta sitten. Lempi syveni, kun sain selville, että laukut ovat suomalaista suunnittelua ja ne on istahtaa mun skandinaavishenkiseen pelkistettyyn makuun.

En kuitenkaan hankkinut tuota XXL-koon ihanaa keltaista nahkalaukkua, vaan ensimmäinen Supermarket-laukkuni oli L-kokoa ja vuosi pari sen jälkeen hankin vielä pitkän haaveilemani konjakinvärisen laukun M-koossa. Vaikka en suhtaudu pakkomielteisesti laukkuihin ja kenkiin, niin ai että mä olin onnellinen tästä unelmieni laukusta, johon panostin kolikkoja vähän enemmän.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Tuli paahtava aurinko, tuli sade, tuli talvi ja näiden lisäksi hieman hankaumia. Kaikista suoja-aineista ja ohjeiden mukaisesta hyvästä huolenpidosta huolimatta nahkalaukun huokoinen pinta alkoi menettää parhaiden päiviensä hehkua ja alkoi kulahtaa kuin ikääntyvä ja hoitamaton iho. Tämä kaikki kävi yllättävän nopeasti oston jälkeen, etten ollut uskoa, että laukku onkin kehno kestämään Suomen säätä.

Kävin Lumin liikkeessä sekä suutarilla kyselemässä vinkkejä värin eheyttämiseen ja netistä luin puhdistusvinkkejä. Suutari kielsi laittamasta pintaan värillistä suoja-ainetta, koska se saattaisi tehdä väristä vielä epätasaisemman. Sen sijaan hän neuvoi käyttämään väritöntä nahka-/kenkärasvaa, jossa oli mukana myös mehiläisvahaa. Sillä ja Lumi-liikkeestä ostamallani aineella hoidin laukkua pitkät ajat, mutta ei se tuntunut auttavan.

Yritin ajatella, että kulunut laukku on merkki reippaasta käytöstä ja kertoo osaltaan omaa tarinaansa. Ja monessa lempilaukkuni olikin mukana. Mutta silti mieltä kaihersi laukun entisaikojen hehku. Etenkin silloin kun joku sattui ihmettelemään, että onko kyseessä oikeasti sama laukku. Miten se voi olla noin vaalea nykyään? Niinpä! Laukun käyttö alkoi jäädä äärimmäisen vähälle, ja se pääsi mukaan vain lomareissuille. Ulkomaiden metropoleissa kun se oli edelleen niin näppärän kokoinen ja kätevä käyttää.

Hiljattain päätin, että aivan sama miten laukun värille käy. Minä koitan sävyttää sitä värillisellä aineella. Nappasin lähimmältä kenkäosastolta suurin piirtein samaa sävyä olevan nahka-aineen ja painelin kotiin testaamaan. Myyjä neuvoi puhdistamaan laukun pinnan ennen värikäsittelyä ja sen jälkeen odottamaan sen kuivumista. Muuten vaatteet saattavat muuttua ruskeiksi.

Ja nyt ihmettelen, että miksi en koittanut värikäsittelyä aiemmin. Laukusta tuli melkein entisen veroinen!


Käytin Wolyn Shoe Creamin värisävyä light brown (006). Aineen luvataan peittävän pinnassa olevat naarmut, kirkastavan väriä ja suojaavan nahan myös kosteudelta. Ja toistaiseksi väri on pitänyt pintansa, vaikka se on saanut niskaansa vesikuuroja Irlannin matkalla. Muistin ottaa kuvat viime hetkillä ennen käsittelyä, joten pahoittelut, ettei vertausotokset ole mitenkään erityisen sommiteltuja.

Tein kuitenkin päätöksen, että niin suomalaislähtöisiä kuin Lumin tuotteet ovatkin, niin enää en niihin sijoita tämän pintahässäkän vuoksi. No okei, yhden pikkulaukun ostin jo, mutta se pääsee mukaan vain siisteihin juhliin. Ja ehkä paria laukkua olen jo katsellut sillä silmällä...

Kipin kapin Kiasmaan

Kiasmassa on tällä hetkellä nähtävissä muun muassa Marimekon kanssa yhdessä toteutettu Kimpassa- näyttely. Tarkoitus on ollut mennä sinne siitä lähtien, kun näyttely avattiin toukokuussa. Vaan jotenkin koko kesä vierähti ilman museovisiittejä. Tällä viikolla havahduin, että Kiasma menee ensi viikon jälkeen puoleksi vuodeksi remonttiin, joten päätimme tehdä lauantaista kulttuuripäivän.

Onneksi havahduin ajoissa. Kiasma ei pettänyt taaskaan. Marimekko-osuus olisi voinut olla laajempikin, mutta se sisälsi monta silmää miellyttävää helmeä. En nyt viitsi paljastaa kaikkea, mutta enpä ole aiemmin nähnyt Kirsti Paakkasta väreissä tai ihmetellyt koko seinän kokoista karkkiteosta.

Kiasman muissa kerroksissa oli Kiasma Hits-klassikoita, ja lopuksi vielä tutustuttiin Alfredo Jaarin kantaaottaviin teoksiin. ”Aika heviä shittiä” oli kommenttimme teokset nähtyämme.

Aiemmin päivällä kävimme myös Amos Andersonin museossa kurkkaamassa Tommi Toijan Mutatis Mutandis –saviukkonäytelyn. Toijan tunnetuin tämän hetken teos taitaa kuitenkin olla Kauppatorille sijoitettu Bad Bad Boy, joka siis on monimetrinen saviukkeli, joka pissii mereen.

Vaikka kävimmekin kahdessa eri museossa saman päivän aikana, niin hinnoille tämä kulttuuripäivä ei tullut. Toijan näyttelyyn sattui olemaan OP-Pohjolan sponssaama ilmaispäivä. Kiasmaan pääsi Marimekon kanta-asiakaskortilla kaksi yhden hinnalla. Kiasmaan pääsee samalla tarjouksella myös Veikkaus-kortilla keskiviikkoisin, ja kuukauden ensimmäisenä perjantaina sinne on vapaa pääsy klo 16-20.

Presto – pastafanin uusi lempi-italialainen

Olen löytänyt uuden lempparin italialaisten ravintoloiden joukosta. Tämä ihastus on menossa jo pakkomielteen puolelle. Vai onko normaalia käydä kolme kertaa samassa ravintolassa viikon sisällä?

Helsinkiin avattiin Etelä-Espalle Presto-niminen ravinteli jo kevättalvella, mutta itse löysin sinne tieni työkaverin seurassa vasta tänä kesänä. Ja se oli rakkautta ensimaistamalla.

Ensimmäisestä käynnistä muodostui pizzalounas. Tarjoilija kertoi niin houkuttelevasti, kuinka pizzataikina tehdään talossa itse, leivotaan roomalaiseen tapaan hieman paksummaksi ja kulmikkaaksi sekä paistetaan meheväksi kiviuunissa. Juustopizza oli ihana, mutta silti kaihoisin katsein seurasin, kun viereisiin pöytiin kannettiin täydellisen näköisiä pasta carbonaroja.

Toinen käynti ajoittui lauantaipäivälle mieheni kanssa. Alkuun otimme Hugo-drinksut (toimii myös virgininä) ja alkunälkä taitettiin pehmeällä foccacialla.

Tällä kertaa en päästänyt carbonaraa karkuun, vaan tilasin sen niin isona annoksena kuin vain sai. Jokainen haarukallinen oli niin maukasta, että ihan itku meinasi päästä, kun viimeiset spagetit suuhuni vein. Herrani puolestaan otti Arrabiata-pastan. Sekin oli hyvää, mutta ei mitään kotikeittiötä ihmeellisempää.

Jälkkäriksi otimme limesorbetit ja apua! Varokaa sitä! Me ei millään tapaa voida suositella sitä. Sorbetti oli niin ärpäkän kirpeää, että edes mieheni, joka vetää sitruunamehua raakana, ei pystynyt syömään annospalloa kokonaan. En tiedä oliko kokilla mennyt sorbettimassaan vahingossa tupla- tai triplamäärä limeä, mutta sitä vaan ei pystynyt millään syömään.



Kolmas visiitti tapahtui jo seuraavalla viikolla, kun kävimme ystäväpariskunnan kanssa vielä kevyellä iltapalalla Prestossa. Pojat ottivat mozzarellasalaatit, minä tryffelirisoton ja ystäväiseni jättikatkarapu-pastan. Ja jälleen kaikki annokset olivat huumaavan hyviä. Näistä annoksista ei ole kuvia, kun näköjään ahmatilla oli kiire syödä…

Jokaisella kerralla ollaan menty ilman pöytävarausta, mutta lauantain käynnillä paikka tuli heti saapumisemme jälkeen täyteen. Ja vaikka tässä nyt hehkutankin ruokia lautaselta taivaaseen, niin ihan omalla rahalla on joka kerta sapuskat maksettu, eikä kyseessä ole sponsoroituja keikkoja.

Erityistä Prestossa on mozzarellabaari, josta löytyy perus-Valiota harvinaisempia mozzarellamakuja. Lisäksi ravintolassa on kauppa, josta voi hankkia aineksia mukaan kotikokkailuja ajatellen. Keliaakikoille tiedoksi, että Preston pastat ja pizzat saa myös gluteenittomina.

Kaikille tuleville viikonloppu-vieraillemme tiedoksi, että teidät roudataan varmasti Prestoon syömään ensi kerralla kun tulette.