Ranskalaistunnelmaa ja aitoa omenasiideriä

Vietettiin siipan kanssa merkkipäivää juhlistamalla sitä extempore ravintolatreffeillä. Helsingin ytimeen avattiin maaliskuun alussa uusi ranskalainen ravintola nimeltä Brasserie Le Havre, ja se sopi mainiosti paikkavalinnaksi. Me kun olemme hurahtaneet Midnight in Paris-elokuvan tunnelmasta ja koko kaupunki muutenkin liittyy juhlapäivään. Onneksi meille löytyi vapaa pöytä ilman varausta.

Brasserie Le Havre on Engelin suunnitteleman Hotelli Seurahuoneen yhteydessä ja atmosfääri kattokruunuineen oli sen mukainen. Tunnelmaa viritti vielä soittolista, jolle oli kerätty mm. La Vie En Rose -kaltaisia klassikoita. How romantic! Kliseistä kenties jollekin, mutta tämän naisen makuun se upposi. Ei olisi heti uskonut YkkösBonus- & Plussa-paikaksi. Vaikka olenkin kanta-asiakaskorttien suurkuluttaja, niin ravintoloiden kohdalla valtaketjujen kortit epäilyttävät.

Valitsimme Menu Chefin ja juomaksi kysyimme viinisuositusta tarjoilijalta. Meidän mainio herra-tarjoilija kuitenkin ehdotti viinin sijasta siideriä. Ei siis mitään kotimaan panimoiden tiivisteestä tehtyä siideriä, vaan ehtaa ranskalaista omenasiideriä.

Siiderin (Cidre Fermier) värikin jo kertoi, että pulloon on imetty useamman ompun mehut. Tavallisista kaupanhyllysiidereistä kun voi nähdä läpi. Ja voi itku sitä makua. Sehän oli mutkatonta kuin tuore omenamehu. Tällaista kaikkien siiderien tulisi olla.

Leikin tällä kertaa oman elämän ruokakriitikkoa toteamalla, että ruoka oli myös rehtiä ja maukasta. Alkuruoaksi oli etanoita valkosipulivoissa ja tryffeliöljyssä murennetun leivän kera. Nam! Etanat on ollut siitä asti mun herkkua, kun vaan ekan kerran rohkenin niitä maistamaan. Etanapannu tosin puuttuu edelleen omasta keittiöstä.

Pääruoaksi oli bouillabaissea sahramiaiolin kanssa. Kumpikaan ei ollut aiemmin ruokaa maistanut ja se kävi ilmi jo lausumisesta. Itsehän tilasin ruoan sanomalla ’puillapaisse’. Oikeaoppinen lausunta ilmeisesti olisi kuulunut ’bujabees’. Hups!

Bouillabaisse oli niin herkkua. Tässä ranskalaisessa kala-äyriäiskeitossa oli mm. lohta, sinisimpukoita, kampasimpukoita ja jättikatkarapuja. Omassa keittiössä tämä resepti päätyisi osastolle liian monimutkainen valmistaa.

Jälkkäriksi oli creme brulee ja mustaherukkasorbettia. Se oli toimiva duo. Creme brulee olisi yksistään jättänyt liian makean jälkimaun ja sorbetti puolestaan olisi ollut soolona turhan kirpakkaa. Mutta yhdessä, tai siis vuorotellen, nautittuna jälkiruoka oli erinomainen.

Kaikki meni simpukankuoria lukuunottamatta!

Palvelu oli ehkä hippasen liian verkkaista, mutta samaan aikaan kyllä saapui iso ryhmä. Mutta hei, mikäs tässä odotellessa, kun seuralaisen kanssa kuitenkin on tarkoitus olla koko elämä yhdessä.

Pitkät yöunet versus kulttuuririennot

Viikonlopun aamuihin kuuluu rutiininomaisesti pari kuppia kahvia ja Hesarin tavaaminen kannesta kanteen. Eilen silmäni pysähtyivät kulttuurisivuilla toimituksen suositukseen.

Samae Koskisen musiikki on aina uponnut mun makuun ja nyt olisi herran keikka Korjaamolla. Keikkakalenterin mukaan Helsingissä ei muita keikkoja ole lähiaikoina, joten nyt olisi toimittava, jos Samaen ja Korvalääke-bändin livemusisointia tahtoo kuulla.

Keikoilla käyminen on yhdenlaista sielunhoitoa. Arvostan suuresti ihmisiä, jotka osaa soittaa jotain soitinta taitavasti ja tuun hyvin onnelliseksi, kun saan kuulla tällaista livenä. Se uppoaa luihin ja ytimiin. Kortin kääntöpuolena vaan on, että yleensä keikat alkaa niin myöhään, että pari tuntia yöunista jää suosiolla kerryttämättä. Enten tenten, kulttuuri vai lepo?

Sattumoisin meidän vakkari Korjaamo-keikkakaverilla oli myös vapaa-ilta, joten illan suunnitelma oli oikeastaan sillä viimeistelty. Me mennään keikalle. Korjaamo on ehkäpä mun lempikeikkapaikka, sillä ratikkavanhukset tuovat vaunusaliin erityisen tunnelman.

Keikan aloitusaika oli vasta yhdeltätoista, eikä baarissa aloittelu vedä pahemmin puoleensa, joten päätimme käydä elokuvissa alkuillasta. Leffavalintana oli kepeä Vuoden se kestää. Elokuva antoi odottaa trailerin perusteella enemmän, mutta loppujen lopuksi oli selvästi ohuempi verrattuna vaikka Rakkautta vain-leffaan, joka on mielestäni erittäin onnistunut brittiläinen romanttinen komedia. Naurua ei kuitenkaan tarvinnut tässäkään leffassa säästellä.

Mutta back to Korjaamo. Tykkään hirmuisesti Samaen tarinankerronta taidosta. Toisaalta se vaatii myös keskittymistä kuuntelemiseen, että pysyy kärryillä. Uudelta levyltä mun ehdoton suosikki on keväisen kevyt Spoonriver. Ai että mitä rakastumisen huumaa koko biisi on täynnä. Olen helposti innostuvaa sorttia ja tämä biisi toimii itselleni iloisuuspiikkinä.

Jos rakastumisen alkuhuumasta luonnollinen siirtymä onkin kurkkaus vakiintuneeseen parisuhteeseen. Mä niin tykkään tästä videosta ja biisistä sen pelkistetyn ja totuudenmukaisen tunnelman vuoksi. Tämä on todellista romantiikkaa!

Vaikka takana oli kevään raskain työviikko ja ne pitkät yöunet olisi tullut tarpeeseen, niin oon silti iloinen, että uhrattiin pari unituntia kulttuurille. Musiikilla on voimaannuttava vaikutus. Ja kuten Samaekin sanoi, elämä kannattaa elää! Jos oikeasti tykkää livemusiikista, teatterista, näyttelyistä, niin eihän ole mitään järkeä asua Helsingissä, jos tätä tarjontaa ei käytä hyödykseen. Näin on marjat pihlajapuussa! Tämä kevät ja kesä olkoon kaikkien aikojen kulttuurikesä!


Jos joku on kovasti eri mieltä Samaen musiikista tai leffasta, niin muistetaan, että olen vain oman elämän kulttuurikriitikko.

Makeaa makua lihapulliin

Huumaannuin pari kuukautta sitten uusista kokkiohjelmista ja lainasin yhdeltä istumalta lähemmäs kymmenen mielenkiintoiselta kuulostavaa ruokaopusta kirjastosta. Päivien pyörteissä kirjapinkka kuitenkin jäi vähemmälle selailulle ja uusin sulavasti eräpäiviä kerrasta toiseen. Viimein tartuin ensimmäiseen kirjaan ja käärin hihat.

Tarkoituksena on testata näistä kirjoista ainakin yksi resepti per kirja. Päällimmäisenä pinossa oli Sikke Sumarin Sikke – Ruokaa rakkaudella. Kirjan kuvat ovat niin upeita, että välittömästi iski kaipuu italialaistunnelmiin. Ja jos kirjassa esitellään aukeamakaupalla italialaisten vanhusten kuvia, niin tämä mummukka antaa täydet pisteet jo siitä!

Päätin testata lihapullia napolilaisittain. Yleensä teen lihapullat kermaviilin ja korppujauhojen pohjalle. Tässä ensimmäinen etappi oli liottaa vaaleaa leipää lihapullataikinan pohjaksi. Enpä ole sitäkään aiemmin tehnyt. Muita (omasta mielestäni) poikkeusaineksia olivat persiljanippu, parmesaani, pinjansiemenet ja RUSINAT!

Rusinat kuuluu puolukoiden kanssa mun inhokkiruoka-aineksiin. Ne vaan ei sovi mun suuhun. Ajattelin kuitenkin reipastua ja uskoa reseptin alkuperäiseen kaavaan. Kuten Sikkekin kirjoittaa ”Kaikki eivät pidä rusinoista ruoassa, mutta jos jätät ne pois, tulos ei ole enää yhtä ihana yhdistelmä suolaista ja makeaa”. Laitoin rusinoita kuitenkin taikinaan viidenneksen vähemmän varmuuden vuoksi.

Taikina jätettiin hetkeksi oleskelemaan ja sillä aikaa laitoin tomaattikastikkeen tulelle. Taas päästään kohtaan ”mä en oo koskaan”. En nimittäin ole koskaan ostanut kokonaisia kuorittuja tomaatteja purkissa. Niiden pohjalta kuitenkin keitettiin sipulilla ja sellerillä täydennetty mainio tomaattikastike. Lopuksi vielä lisättiin ripaus sokeria eli taas makea ja suolainen kohtaa. 

Lihapullien paistaminen on ollut mulle aina jännittävä työvaihe. Jotenkin ne aina poksahtaa pannulla osiksi. Ohjeessa neuvottiin puuteroimaan lihapullapallerot kevyesti vehnäjauhoissa ennen pannulle laittamista. Ehkä tämä auttoi, sillä lihapullat pysyivät kasassa. Toisaalta mulla oli aseena uudenkarheat muoviset keittiöpihdit. Ai että ne oli kätevät verrattuna lastaan.

Paistopuuhissa jännää on myös se, että mistä tietää, että sisus on kypsä. Stressi! Pakko halkaista aina yksi ja todeta, että umpikypsäähän se on jo kuten kärtsähdysvaarassa olevasta pinnasta olisi voinut olettaa. Heh! Tässä tapauksessa paistetut lihapullat heitettiin tomaattikastikkeen joukkoon hetkeksi. Eli tarvittaessa

Mutta sitten lopputulemaan: Iiiik, tämä resepti oli todellakin testaamisen arvoinen. Spaghettipedille asetellut lihapullat twistasivat mielenkiintoisesti suolaisen ja makean rajamailla. Ja kyllä ne rusinat sopivat tähän. Ehkä kuitenkin pistän ne jatkossa pienemmiksi paloiksi. Maku oli niin jännä! Hoimme ”onpa jännän makuista” niin paljon, että epäilin pöydässä istuvan myös Pasila-sarjan Pekka Routalemmen.

Saattaa olla, että tämä on mun lemppari lihapullaresepti nykyään. Testatkaa ja kertokaa mielipiteenne. Resepti löytyy myös täältä.

Jos Sikke Sumari tulee joskus kadulla vastaan, niin paria asiaa tahtoisin tarkentaa.

Mitä käytännössä tarkoittaa persiljan hakkaaminen. Itse napsuttelin lehtiä saksilla pieniksi paloiksi, kunnes kyllästyin ja revin loput sormin. Ai olisi ko ne pitänyt pistää hakkelukseksi veitsellä? Ei kai nyt sentään morttelissa?

Entä mikä on passeli lämpö paistamiseen? Pitääkö pannu olla niin kuuma, että öljy räiskyy ympäri hellaa vai olisiko alhaisempi lämpö parempi tasaisen paistotuloksen saavuttamisen kannalta?